1. Ulkona

Maanalainen manner

Kiertokäynti tulevaisuuden raunioilla

 

Rahat takaisin!

Näihin sanoihin kiteytän analyysini Euroopan unionista. Seison Schumanin liikenneympyrässä, Euroopan unionin keskipisteessä.

Kova, musta maaliskuun sade työntää piikkejään takista sisään. Illan märkä viima saartaa kaikkialta, etsin suojaa synkän toimistotalon porttikäytävästä. Rutistelen selluloosaksi kastunutta paperinpalaa, joka oli vielä viisi minuuttia sitten jonkinlainen kartta.

Edessäni kohoaa Berlaymont, komission alkuperäinen päämaja.

Teräksensynkkä rakennushirviö, Berlaymonster, on sitä sukua joka kasvoi 1960-luvun Neuvostoliittoon, kun haluttiin osoittaa imperiumin voimaa panssarilasilla, kuparilla, raudalla — ja asbestilla. Kuten itäblokin näytösrakennukset, Berlaymont on nyt tyhjä ja hylätty. Valtavan tyhjä ja valtavan hylätty. Ontto kolossi valaisee kelmeästi aukiota, kun työläiset nakertavat sitä yötä myöten kuin kiireiset termiitit.

Berlaymont on oksentanut myrkyttämänsä 3000 virkamiestä,virkamiesten kennomaiset toimistot, ovet, seinät ja lattiat. Rakennusjäte on nyt kasattu liikenneympyrän keskelle.

Outo ja kiehtova muistomerkki Euroopan unionille: betonimurskaa, tiilenkappaleita, ikkunanpuitteita, lautoja, lastulevyä,  ja puisia lavoja korkeana patsaana, jonka ympärillä autot kieppuvat tasaisesti rummuttavan sateen tahdissa kuin alkukantaisessa palvomisrituaalissa.

Seison Schuman-aukiolla väristen ja ihaillen.

Rahat takaisin! Tämä ei ole Bryssel. Tämä ei ole Euroopan Unioni, sellaisena kuin se meille on myyty: tilastollisen, laskelmoidun hyvinvoinnin tuotantolaitos.

Tervetuloa, hyvät naiset ja herrat, kaatopaikalle.

 

Olen tullut junalla Brysselin keskusasemalle, Gare Centralille. Olen kulkenut kusenpolttamien loistelamppujen kelmeästi valaisemaa käytävää, jossa kerjäläiset ja julisteidenmyyjät vetelehtivät. Loivasti viettävässä käytävässä junaan kiirehtivän ihmisrynnäkön päät pomppivat kuin popcornit.

Metroaseman kitaristit ovat jo niin poikki ja paukuissa, että viihteelliset kipaleet ovat unohtuneet, nyt he haparoivat Zappan ja Hendrixin haamuja tajuntahuumaavasta, kiertävästä, kaikuvasta äänimyrskystä. Vatsaa pitelevä nainen ojentelee peltimukia, näyttää kuin mekon alla olisi futis. Tekee mieli tarjota joku frangi, jos saisi koettaa.

Kolme pysäkkiä metrolinjalla, jonka toisessa päässä on, ehkä enteellisesti, ainoa maamerkki joka Brysselistä Manneken Pisin lisäksi muistetaan —

— Heyselin stadion.

Etsin tänä iltana Pertti Salolaista, joka on saapunut Heikki Haaviston kanssa ministerineuvoston kokoukseen. Suomen jäsenyysneuvottelut on puristettu loppuun asiaankuuluvan dramaattisessa yömaratonissa kaksi viikkoa aikaisemmin.

Ennen kuin Suomen kansa pääsee päättämään, hyväksyykö se kauppaehdot, koko idea täytyy myydä ensin Euroopan parlamentille. Parlamentti hyväksyy tai hylkää laajentumisen toukokuun alussa, viimeisessä istunnossaan.

Nyt näyttää siltä, että Euroopan parlamentin jäsenet eli Members of European Parliament eli mepit  (pakollinen uudissana) eivät suostu kauppaan. ”Laajentuminen” vaarantaa ”syventymisen” eli parlamentin oman, muutenkin heikon aseman. Pertti Salolainen tarvitsee nyt kaikki kykynsä vakuuttaakseen vastahankaiset mepit.

Nyt haluan kuulla, mikä on Suomen näkemys EU:sta, tai kuten Pertti  Salolainen sanoisi, our vision.

 

Jään Maelbeekin asemalle, rue Etterbeekille. Maan alta noustaan alikulkuun, betonitunneliin, jonka yli menee tie ja rautatie. Märän vihman harmaa harso takertuu vaatteisiini, kun ohitan Europa-hotellin pysäköintitalon ja autokorjaamon bensiinipumput. Iso ruskea kerrostalo, muutama nokeentunut tiilivaja — koksivarasto ajalta ennen Euroopan hiili- ja teräsyhteisöä.

Vasemmalla avautuu rakennustyömaa, parin jalkapallokentän kokoinen, jonka pehmeässä kultaisessa hiekassa kuorma-autot jurruttavat valtavien vihreiden kupuhallien ympäri. Kanarialinnun keltaiset työmaaparakit erottuvat märänharmaasta maisemasta; nosturit ja maansiirtokoneet viestivät, sävy sävyyn, iloisuutta.

Kekokaupalla teräsputkia, ilmanvaihtokanavia. Soraa ja sepeliä pyramideittain.

Kerrostalon kokoinen kyltti:

Conseil de communautées européenne

Tähän kasvaa siis ministerineuvoston tuleva päämaja. Mahtava graniittinen rakennus, tai rakennusröykkiö, kiipeää rinnettä ylös, silmännäkemättömiin.

Ministerineuvosto on oikeastaan ylijääneiden kaupungintalojen ja monitoimihallien komposti; sysätty sopivaan joutavaan nurkkaan, päällekkäin ja limittäin. Kuvittelen viisivuotiaan jättiläisen, joka pinoaa suunnattomia graniitinharmaita legopalikoita, kun on ensin huitaissut kärsimättömästi tieltään tieltä vanhat lelut, kolme—neljä korttelia vanhoja kaupunkitaloja.

Lähestyn risteystä, rue Belliardia.

Kadut kohtaavat jossakin hahmottamattoman kaaoksen keskellä; puomien, betoniporsaiden, punavalkoisten muovitötteröiden, verkkoaitojen, ajoesteiden, väliaikaisten liikennemerkkien ja säännöttömästi pysäköityjen autojen läpitunkemattomassa ryteikössä, jonka lomassa kuorma-autot, maansiirtokoneet, henkilöautot ja ihmiset liikkuvat jonkin hahmottoman koreografian kuvioin; balettia säestävät poraamisen, raudoittamisen, rakentamisen ja purkamisen äänet, ja vilkkuvien liikennevalojen, opastintaulujen ja valomerkkien tivoli.

Risteykseen rakennetaan uutta tunnelia, jonka pitäisi niellä rue Belliardin nelikaistaisena syöksyvä autokurimus. Nyt autot sumaantuvat tunnelin suulle; siitä ne siivilöityvät ohueksi hitaaksi nauhaksi.

Tien takana näkyy Léopold-puiston koristeellinen portti, ja kaukana jossain ruohokenttiä ja lampi. Puut ovat vetäytyneet viimeiseen nurkkaan toimistotalojen tieltä, jotka tunkeutuvat yhä syvemmälle puistoon. Hyvät naiset ja herrat: Euroopan parlamentti.

Puistomaisemaa ei enää ole. Taivaanrajassa huojuvat kymmenien nostokurkien viikatteet valtavan kasvihuoneen yllä. Euroopan parlamentin uuden lasipalatsin kupoli kohoaa 75 metriin, Espace Léopold.

Parlamenttirakennukset ja nosturit väikkyvät harvakseltaan valoa; hetken aikaa koko laitos muistuttaa mitä hyvänsä modernia paperitehdasta.

Käännyn risteyksestä vasemmalle, poispäin parlamentista. Kuljen Belliardia ylämäkeen, ministerineuvoston rakennustyömaan toista sivustaa. Mäen laelle, päätepisteeseen, piirtyy portaittainen, kellertävä toimistokolossi. Komissio.

Tästä on purettu jonkun vauraan perheen talo; tyhjällä tontilla lojuu enää nyrkinkokoisia punatiilen siruja, räystään kappaleita, kaakeliruutuja, ikkunapieliä, portaikkojen kaiteita.  Talorivistö on pelkkää julkisivua, jonka ikkuna-aukoista tuuli viskaa vettä. Euroopan kulissi. Parvekkeesta on jäljellä vain komea takorautainen kehikko, ullakkokerrosten puolikaari-ikkunat on kivitetty rikki. Erkkereiden ranskalaiset ikkunat lonksuvat saranoillaan,  alakerran kauppojen ikkunoihin on isketty laudat ja vanerit.

Breydel-kadusta ei ole jäljellä enää muuta kuin nimi, senkin se on saanut lainata komission maanpakolaisajan päämajalle.

Komissiorakennus on koko korttelin mittainen. Käännyn kulmasta vasemmalle, Avenue Auderghemille. Kadun toiselle puolelle jää Juhlapuisto, nyt kumminkin pimeä ja vaarallinen viidakko, jossa varmaan parhaillaan raiskataan jotakuta.

Menen sisään komission lippurivistön osoittamasta pääsisäänkäynnistä. Kuljen avaran marmorisen hallin poikki vastaanottoon, kysyn, mistä löytäisin Pertti Salolaisen.

Et ainakaan täältä, virkailija tuntuu sanovan ynseällä ranskankielellä. Saan valokopioidun kartan, jossa on mustia neliöitä, yksi niistä on ympyröity. ”Charlemagne”.

Takaisin sateeseen.

Schumanin liikenneympyrä näkyy jo, ja yksi Berlaymontin, jättiläismäisen kyborgi-hämähäkin teräksinen raaja.

Laskeudun kohti liikenneympyrää, rakennustyömaan takasivustaa. Näen tulevan ministerineuvoston linnakkeen varsinaisen julkisivun: todellakin: Linnake-Euroopan päämaja: suunnaton suljettu graniittisarkofagi, kuin arkkitehtitoimisto Albert Speerin jälkeenjääneistä papereista. Ja valuu kivisinä jättiläiskuutioina mäkeä alas, sinne missä olin juuri puoli tuntia sitten. Kuulen myöhemmin olleeeni oikeassa — peräti 21 arkkitehtia on päässyt eroon ylimääräisistä pankkien pääkonttoreistaan, ja tähän rinteeseen ne on nyt läjätty.

Kaksikymmentäyksi arkkitehtiä.

Juoksen kadun yli, Berlaymonsterin eteen. Euroopan nollapiste. Liikenteen ärjyntään hukkuu Schumanin metroaseman suuaukolla kerjäävä vanhus, joka piipittää yhdellä sormella Casiosta Marseljeesia

Keskelle betoniaukiota on hätäpäissä istutettu puisto. Kuusentaimet ovat kaikki kasvaneet puolitoistametrisiksi, puiden standardoitu asetelmallisuus vai kolkontaa vaikutelmaa entisestään. Kahlaan lätäköiden halki, ja olen Euroopan pääkadulla rue de la Loilla, Lain kadulla. Flaamiksi nimi ei kuullosta niin mahtavalta, mutta on osuvampi: Wetstraat.

Vaikka sitä ei tästä näe, rue de la Loi päättyy Belgian parlamenttiin eli Kansan palatsiin ja Kuninkaalliseen teatteriin, jotka ovat kumminkin kaksi eri rakennusta.

Kun ylitän ensimmäisen poikkikadun, ohitan huomaamattani Euroopan Unionin vallan.

Ja Pertti Salolaisen. Ohitan ministerineuvoston, mantereen komentokeskuksen, jossa Euroopan kohtaloilla pelataan bingoa. Kiiruhdan eteenpäin kuulematta 374 miljoonan ihmisen huutoa ja vaikerrusta.

Joudun sillalle, ahtaalle jalkakäytävällä, muutaman viimeisen myöhäisen eurokraatin tönittäväksi. Ylitän saman rautatien, jonka alta aluksi kuljin. Kun menen taas kadun yli, huomaan palanneeni lähtöpisteeseen.

Rappujen alapäässä on jälleen Maelbeekin metroasema.

Olen, vahingossa, suorittanut Euroopan unionin kiertokävelyn.

 

Nojaan neuvottomana sillankaiteeseen.

Alhaalla kiiltelevät raiteet. Ne sukeltavat tunneliin, Schumanin juna-asemalle. Joku on parannellut teipillä sinistä kylttiä, siinä lukee so human.

Märkä raippa roimii, pehmittää minut. Pelkään valuvani kaltereiden läpi alas pimeään kuiluun.

Tästä pääsee myös liukuportaita Europa-hotelliin, vasta nyt hahmotan kuinka ruskeasta kivimaisemasta nousee valkoinen torahammas. Siellä asuvat kaikki Euroopan pääkaupungissa vierailevat virkamiehet.

Jos oikein herkistän korvani, voin kuulla rytmikkään äänen, kuin tikan:

klok klok klok

Näin käyvät tuhansien minibaarien ovet.

 

Kuinka ihmeessä Brysselistä tuli Euroopan pääkaupunki?

Kun olin interrail-iässä, ja kaverini, syöksyimme Pariisiin, Berliiniin, Lontooseen, Roomaan, Barcelonaan. Matkalla viivyttiin Kööpenhaminassa, Hampurissa, Amsterdamissa, jopa Tukholmassa.

Moni palasi innostuneena myös Prahasta tai Budapestista, minä menin uudestaan Wieniin ja Madridiin.

Kukaan, ei kukaan, mennyt koskaan tarkoituksella Brysseliin.

Bryssel ei ollut kaupunkikaan meidän Euroopassamme.

Saatikka Euroopan pääkaupunki.

Se saattaa ollakin syy, miksi Euroopan Unioni keräytyi juuri Brysseliin, kuin leiriin: siellä ei ollut entuudestaan oikein mitään. Harvat kulttuurielämän suurmiehet karkasivat, tai karkotettiin, Auguste Rodin, Georges Simenon, Jacques Brel. Jopa belgialaisten mielestä, jotka eivät ole yleensä vaativia, Bryssel on pitkästyttävä kaikessa porvarillisuudessaan.

Brysselissä ei ollut mitään erityistä puolustettavaa. Johtavaa aatetta, imperiumin menneisyyttä, kunniakkaita sotia, väkevää kulttuuria ei ole koskaan ollutkaan. Pelkkää kauppaa ja teollisuutta, materialismia ja merkantilismia. Katolisen kaupungin keskipiste ei suinkaan ole katedraali; monarkian pääkaupungin loistokkain rakennus ei ole kuninkaanlinna — vaan säihkyvä, barokkinen arvopaperipörssi.

Muissa kaupungeissa vanha keskusta varjeltiin, mutta Brysselissä ei ole rakennussuojelulakia. Bryssel ei nimittäin ole kaupunki.

Eurooppa voi yhdentyä, mutta Euroopan pääkaupunki ei. Bryssel on yhdeksäntoista itsehallintoisen kunnan yhteenliittymä, ja jokainen saa itsehallintoisesti purkaa ja rakentaa mitä tahtoo. Tai pankit tahtovat.

Quartier Léopold, Brysselin Kruununhaka, on ollut keinottelun kohde jo sata vuotta. Ensimmäisen hävityksen hutiloinnit — pystyyn jäi monta jugend-arkkitehtuurin merkkiteosta, kuten Victor Horthan Maison du Peuple — korjattiin sitäkin perusteellisemmin toisessa tuhoaallossa. Ja jyrättiin loputkin kolmikerroksiset uusklassiset kaupunkitalot, paronien ja pankkiirien pysähtyneen perherauhan monumentit.

Välillä käytiin raivaamassa Pohjoisaseman tienoo, Gare du Nord. Työläisten, huorien ja muun rupusakin korttelit luhistuivat kokoon, ja tilalle nousi kokonaan uusi maailma, toimistokolossien ja jättiläishotellien kimalteleva kongressikaupunki.

Nyt nosturit ovat palanneet eurolinnakkeeseen. Espace Léopoldin lasilinnaa ympäröivät joka ilmansuunnassa valtavat teräsbetoniset paadet, joita rakennustelineet kiertävät kuin muratti. Kun viimeisetkin Léopold-puiston itäpuoliset talot on jyrätty, Euroopan parlamentin takuiset Luxembourg-aukion korttelit odottavat viimeistä iskua.

Siinä missä oli tori ja kahvilat, on nyt soraläjiä, katukivikekoja, laattavarasto.

Siinä missä oli katu, on nyt monttu, jota rajaavat kolmimetriset lauta-aidat.

Mutaisia ojia, rapakoita ja lätäköitä; lankkusiltoja, vanerikäytäviä, barrikadeja. Alhaalla hiekkakuopassa kauhakuormurit ja jyrät sahaavat edestakaisin, bobcatit kieppuvat ympärillä. Tunnelma on hilpeä kuin Dresdenissä 1945 tai Tarkovskin leffan Alueella.

Muistan, kuinka menin ensimmäistä kertaa Moskovaan, ja silloin muistin, kuinka olin ensimmäistä kertaa kolistellut linja-autolla Perun pääkaupungin slummien halki. Matkalla Intourist-hotelliin eteeni aukesi koko kehitysmaan surkeus. Nauroin kyyneleet silmissä: kuinka kukaan voi palata Suomeen ja pitää vakavissaan tämmöista yhteiskuntajärjestelmää etevämpänä, kun sen vararikon näkee välittömästi, bussin ikkunasta. Nyt kysyn: kuinka euromies voi palata Suomeen Brysselin rauniokaupungista, Euroopan pommittamasta, ja paasata euroklubissa eurosanomaa. Ensivaikutelma ei ikinä petä. Jos tuhon tunnelma ei sovi aurinkoiseen aatteeseen, kai sitten näkemänsä pitää rationalisoida, selittää pois, unohtaa.

 

Euroopan suurin rakennushanke, kymmenen miljardin markan ja 40 000 neliömetrin Espace Léopold on vielä kesken, vaikka siellä järjestetään parlamentin istuntoja ja kokouksia jo. Läpinäkyvä talo kuvastaa suunnittelijoidensa mielestä hallinnon avoimuutta, julkisuutta. Samaa periaatetta tähdensi arkkitehdeilleen Mussolinikin.

Kaikkia ei voi miellyttää. Nokkava belgialainen yliopistomies Marc Dubois on puuskahtanut, että ”jättiläismäinen lasikammotus” vain jatkaa kaupunkisuunnittelua siitä, mihin Nicolae Ceausescu Bukarestissa jäi.

Lasilinna on vain osa palatsikaupunkia; sen ympärille nousee vielä 370 000 neliömetriä toimistoja, pysäköintihalleja, hotelli- ja liiketiloja sekä luksusasuntoja. Espace Léopoldin viereen tulee kahdeksan 18-kerroksista ja 75-metristä pilvenpiirtäjää.

Luxembourg-aukion korttelit lanataan tasaiseksi, katetaan sementillä. Tornien väliin jää valtava tuulinen aukio, jollaisia Moskovassakin on; värisevät kansalaiset tuntevat itsensä mitättömiksi ja alastomiksi ja yksinäisiksi. Jos olisin kenraalijuntan jäsen, raivauttaisinkin kiireesti kaupunkiini suunnattomia, aavoja toreja. Rannattoman autiuden keskellä isokin porukka näyttää pieneltä, kaikki joukkovoiman yritykset vaikuttavat avuttomilta.

Kivipreerian nurkkaan jätetään vanha Luxembourgin asema, pieneksi leikkimökiksi 10- ja 12-kerroksisten tornitalojen katveeseen, muistutukseksi siitä, kuinka vähäpätöinen menneisyys onkaan mahtavan tulevaisuuden varjossa.

Bryssel on koko ajan vaiheessa. Ei tiedä, mikä on rakenteilla, mikä purussa. Jos on yksi seinä pystyssä, onko se työn alku vai jäännös vanhasta. Ainahan tietysti odotetaan, että työ on joskus valmis, ja sementtiautot, vinssit poistuvat iäksi. Mutta eivät ne ehdi. Kiireesti ja huonoista materiaalista kootut toimistotalot hajoavat kymmenessä vuodessa, sitten ne  riisutaan luurangoiksi, kuten Belliardin ja Pascalin kulmassa, ja aletaan alusta.

Pitkään olleet osaavat kertoa, että Bryssel on aina tekeillä, aina korjattavana, ikuinen tulevaisuuden raunio. Liike on tärkein, kun päämäärää ei ole. Unioni on pysyvästi kesken.

W.H. Auden kirjoitti Brysselistä nämä säkeet:

Its formula escapes you; it has lost

The certainty that constitutes a thing

 

Brysselistä tuli Euroopan pääkaupunki, niin kuin Euroopan unionissa asiat tapahtuvat, ilman erillistä päätöstä, vaivihkaa.

Pankkiirit ja kauppiaat myivät kaupunkinsa Euroopan unionille. Pankit omistavat Belgian, kirjaimellisesti. Les gros légumes, isot vihannekset, saivat valtansa toistasataa vuotta sitten rahoittamalla valtion äkkinäisen ja kiihkeän teollistamisen. Ne ovat aina pitäneet konservatiivipuolueita taskussaan. Suurin ja vanhin, vanhempi kuin Belgia, on Société Générale de Belgique.

”Ei vika ole siinä, että me olisimme liian suuria”, sanoi johtokunnan puheenjohtaja Max Nokin 1962, ”vaan Belgia on liian pieni”.

Généralen syntilista on veriruskea, etenkin Belgian Afrikan-siirtomaissa. Pankki omisti Kongon suurimman kupariyhtiön, ja kun maa äkkiä itsenäistyi 1959, Générale toimi separatistien puolella ja tuli aiheuttaneeksi Afrikan verisimmän sisällissodan. Ennen Ruandaa, joka on toinen belgialainen menestystarina.

Kun kolonialismin aika päättyi, Belgiasta tuli vuorostaan pankkien siirtomaa. Edellisten purettujen talojen tilalle rakennetut talot olivat päässeet yli 50 vuoden ikään. Eutanasialla oli jo kiire.

Pankit ryhtyivät raivaamaan Brysselistä Euroopan pääkaupunkia, ja sijoittivat tonteilla ja rakennuksilla keinotteluun satoja miljardeja markkoja. eec:n kuusi jäsenmaata ei päässyt 1950-luvun lopulla yksimielisyyteen, sijoittaako instituutiot Luxemburgiin vai Strasbourgiin. Ne päätyivät väliaikaiseen kompromissiin; hajuttomaan, neutraaliin Brysseliin.

Kun ministerineuvosto siirtyi 1960-luvulla Brysseliin ja Belgian valtio rakensi Komissiolle Berlaymontin asbestilinnakkeen, perässä muuttivat myls lobbarit, juonittelijat, valtuuskunnat, edustustot, samoin useiden ylikansallisten yhtiöiden Euroopan-päämajat. Tahti vain kiihtyi, kun Pariisi heitti ulos Naton, joka löysi uuden kodin Brysselistä 1967.

Kun EY:n valta alkoi keskittyä Brysseliin, Euroopan parlamentti jäi lopullisesti syrjään. Luxemburg tahtoi kuitenkin pitää parlamentin hallinnon itsellään, ja Strasbourg istuntosalin.

Parlamentti itse teki tukuittain päätöksiä, joilla se siirsi itsensä Brysseliin. Virallista lupaa ei koskaan tullut, eikä ole vieläkään tullut. Parlamentti on joutunut salaa hiippailemaan Brysseliin. Myös Luxemburgiin karkotettuja virkamiehiä valuu vaivihkaa EU-pääkaupunkiin noin sadan hengen vuosivauhtia.

Koska Ranskan vaatimuksesta uusia EY-rakennuksia ei saanut rakentaa minnekään, Belgian valtio rakensi viattomasti seitsemällä miljardilla markalla seitsemän tavallista toimistotaloa Brysselin Belliard-kadulle.  Euroopan parlamentti sitten vuokrasi konttoritalot valiokuntien kokouksiin ja poliittisten ryhmien käyttöön.

1980-luvun lopulla Société Générale de Belgique ja kristillisdemokraattisen ay-liikkeen pankki COB ryhtyivät rakentamaan ”kansainvälistä konferenssikeskusta” parlamentin vuokratalojen taakse, Léopold-puistoon.

Généralen johtajaksi oli tullut entinen EY:n teollisuuskomissaari Etienne Davignon, joka kyllä tiesi, miten yhteisössä todelliset päätökset tehdään. Hän sijoitti Euroopan parlamentin Brysseliin, sama se mitä EY sanoo —

— ja niin politiikka vikisi, kun talous vei.

Muuratessaan peruskiveä COB-pankin pääjohtaja Hubert Detremmerie hymyili: ”Yksityisen sektorin täytyy ottaa hoitaakseen tehtäviä, joista yhteiskunta ei enää kykene suoriutumaan. Muutoin päädytään tilanteeseen, joka ei ole Brysselin eikä Euroopan kansalaisen edun mukainen.”

 

On vain sopivaa, että ministerineuvoston talo on saanut nimensä Kaarle Suurelta, joka kruunattiin joulupäivänä 800 uuden Rooman imperiumin keisariksi. Alkuperäinen kuuden maan yhteisö — Benelux, Ranska, Italia ja Saksa — noudatti melkein prikulleen karolingien muinaisen valtakunnan rajoja. Rakennus on Charlemagne, ja osoite on komeasti Boulevard Charlemagne.

Teekkarihuumoria. Bulevardi on täydellisen kunnianhimoton kadunnysä — tuskin puita tai mitään — ja itse talo voisi tuskin olla arkisempi ja hohdottomampi. Huomaan ensimmäistä kertaa arvostavani Kallion virastotalon arkkitehtuuria.

Kun vertaan ministerineuvoston röttelöä Euroopan parlamentin lasipalatsiin, oivallan Euroopan unionin instituutioiden yksinkertaisen matemaattisen kaavan:

V                                                                 1

_____                      =                            _____

1                                                                 P

 

Yhtälössä V=valta ja P=puitteet. Maallikoille voin selventää: mitä enemmän valtaa, sen vaatimattomammat puitteet — ja päinvastoin.

Oli tarkoituskin, että en osannut löytää valtaa ensi yrittämällä! Valta lymyää kolossaan kuin hilleri.

Ehkä juuri tästä syystä en koskaan onnistu näkemään yhtään pientäkään attentaattia Brysselissä. Vaikea uskoa, että Bryssel on Euroopan murhapääkaupunki. Luultavasti veriteot tapahtuvat zairelaiskortteleissa (ent. belgian-kongolaiskorttelit), joihin en tietenkään koskaan mene. Belgialaiset ovat säästäneet kolonialismistaan pienosmallin: siirtomaat on tuotu pikku reservaateiksi kotikulmille, ja siellä käydään pikku sisällissotia.

Mielenosoituksiakin järjestetään koko ajan, vuoropäivin serbeja tai kurdeja vastaan ja serbien tai kurdien puolesta. Niitä ovat vastassa kymmenien tummansinisten santarmiautojen linnakkeet, katusuluiksi tarkoitetut linja-autot, joiden ympärillä täysinaseistetut mellakapoliisit maleksivat. Kevyitä panssariajoneuvoja näkee niin usein Belliardin kadunkulmassa, että niillä varmaan on asukaspysäköintunnus.

Mutta koskaan ei synny edes pikkuriikkistä verenvuodatusta. Ainoastaan liikenne menee sekaisin, metrot jättävät satunnaisesti aseman väliin, muuta pikkukiusaa. Kaupunkilaiset myöhästyvät treffeiltä, junasta, kaupasta, teatterista.

Kun astun Charlemagneen, luulen siltikin tulleeni väärään paikkaan.

Ministerineuvoston aula on hämärä, punaisella sametilla ja plyysillä vuorattu, kohdevalaisimet täplittävät seiniä siellä täällä. Jalopuulla paneloidun tiskin takana 12 lipun rivistö, sulkeutuneina ja supussa kuin sateenvarjot. Jos ei tietäisi, että täällä käytetään Euroopan unionin valta, luulisi olevansa Cumulus-hotellissa viikonlopun pakettitarjouksen aikaan Paitsi että vastaanottovirkailijat eivät hymyile ja lehtikauppa on kiinni.

Kuin liikemieshotellissa, muutama pukumies jutustelee kiirettömästi hissien edessä, jokunen notkuu lasiovella, joka johtaa lehdistön käytävään.

Lehdistötila on ahdas, rujo ja ränsistynyt. Vaaleanruskeasta virastokäytävästä erkanee pari pientä toimistohuonetta, joissa kymmenet toimittajat tungeksivat. Loput roikkuvat pikkuisella baaritiskillä tai lojuvat nuhjaantuneilla keinonahkaisilla tuoliryhmillä. Tunnelma on kuin pienehkön itäeurooppalaisen lentokentän odotussalissa.

Kaikki odottavat, että hissin rautaovet loksahtavat auki, ja joku kertoo, mitä tapahtuu ylhäällä 15. kerroksessa, missä Euroopan merkkimiehet Heikki Haavistoa ja Pertti Salolaista lukuunottamatta istuvat ministerineuvoston saleissa. Kuulutukset kaikuvat tajuttoman kovaa, tärykalvoja pistävästi, särkyneesti,  — ja kuten lentokentällä, siitä ei saa mitään selvää, ellei sitten lento Bukarestiin lähde portilta 9. Äkkiä hätkähdän, kun rätinästä erottuu selvää suomea:

”Ministerit Haavisto ja Salolainen ovat tavattavissa tiedotustilaisuudessa kahdenkymmenen minuutin kuluttua.”

 

Bryssel on Euroopan pääkaupunki siksi, että muuta siellä ei ole kuin Euroopan pääkaupunki.

Brysseliläiset ovat jättäneet kaupunkinsa tukehtumaan mahtaviin virastokolosseihinsa, toimistotorneihinsa, moottoriteihinsä. Bryssel oli vielä kymmenen vuotta sitten miljoonakaupunki, mutta väkiluku on jo pitkään huvennut kahdenkymmenen tuhannen vuositahtia.

Bryssel tekee kituliasta itsemurhaa.

Kaupunki, jonka pitäisi edustaa Eurooppaa ja eurooppalaisuutta, jäljittelee Amerikkaa ja amerikkalaisuutta. Kaikki vanhan eurooppalaisen kaupungin tunnukset, tutut maamerkit — asuintalot, torit, aukiot, jopa rautatieasemat ja kirkot — katoavat.

Turisteille on säilytetty mahtava keskusaukio, Grand Place, sen reunuksille tunnetuimpaan belgialaiseen, Tinttiin, liittyvää rihkamaa, Anthon Bergin suklaata, pitsiä ja postikortteja. Ympärillä on tunnelmallinen  simpukkaravintoloiden ulkoilmamuseo, mutta asuttua, elävää keskustaa ei enää ole, kuten ei amerikkalaisissa suurkaupungeissakaan — liikekeskuksen ympärille levittäytyy moottoriteiden yhdistämä loputon suburbia kuin ruoste.

Näin kaupungilla melkein irti revityn tarran, jossa protestoitiin Brysselin hävitystä:

Stop Europe!

Olin sanaton.

 

Ja mikä tärkeintä: Bryssel on siksi Euroopan pääkaupunki, että mistään ei pääse niin hyvin pois kuin Brysselistä.

Kahdessa tunnissa on ajanut Amsterdamiin tai Kölniin, kolmessa tunnissa Pariisiin. Tuota pikaa on jossakin oikeassa paikassa — elämän, musiikin, riitelevien ja nauravien ihmisten keskellä — vaikka Antwerpenissa, jossa asun.

Poistun Euroopan pääkaupungista.

Paras poistumisväline on yöjuna.

Jos sijoittautuu väärään ikkunaan, näkee pyhäpuolen, Pohjoisasemalle kasvaneet peiliseinäiset pilvenpiirtäjät, kuin Dallasin alkuteksteissä. Toisella puolella, radanvartta pitkin, kiemurtelee alamaailma. Naiset istuvat näyteikkunoiden ultravioletissa valossa, epätodellisina kuin hologrammit; valkoisten naisten rehevät tissit pusertuvat korseteista, sirojen hauraiden  afrikkalaistyttöjen musta iho valkoista sukkaa vasten.

Antwerpenin punaisten lyhtyjen korttelit ovat tietysti satamassa. Brysselissä mennään huoriin suoraan kongressikeskuksista, Sheratonista. Jotkut taloista ovat jo sortumaisillaan. Pimenevässä illassa näen ylinten kerrosten valaistut ikkunat. Naisen siluetti välähtää pitsiverhon läpi, avaa tai napittaa paitaa. Sängyssä, kuvittelen, makaa eurokraatti, joka tekee aina pitkää päivää tiistaisin.

Tuijotan junan ikkunasta pimeään Belgiaan. Tästä ruohotasangosta käytiin kiivaimmat taistelut ensimmäisessä maailmansodassa, Väli-Euroopan takapihasta. Pelkkää tasaista vetistä nurmikenttää, jonka reunalla törröttävät varpumaiset puurisut tasaisessa rivissä.

”Belgia on harvinaisen miellyttävä ja luonnonkaunis maa”, kuvaili nuori Kalevi Sorsa kokemuksiaan kesällä 1951. Nykyään Kalevi Sorsa asuu Merihaassa.

Jokaisen maan luonto on asukkaille ylpeydenaihe. Belgialaiset pröystäilevät sillä, että niiden valaistut moottoritet ”näkyvät kuuhun asti”.

Teollisuushalleja, varikoita. Tiilenruskeaa, betoninruskeaa, teräksenharmaata, harmaanteräksistä, rautatienharmaata.

Risupuut värisevät rivissä, atomivoimalan lauhdevesisäiliö puskee valkoista höyrypilveä taivaanharmaaseen iltaan.

 

En suotta harhaillut Euroopassa koko iltaa.

Olen vihdoin kuullut Pertti Salolaista.

Salolainen istuu mtk:n entisen ja tulevan puheenjohtajan välissä ministerineuvoston toisen kerroksen pienessä kokoushuoneessa. He ovat tehneet hukkareissun. EU-ministerit ovat jänkänneet koko illan äänestyssäännöistä. Mutta Salolainen kertoo visionsa.

Ministeri Salolainen, kannattaako Suomi valtioliittoa vai liittovaltiota — löyhää talousyhteisöä vai syvenevää poliittista unionia?

”Onneksi”, hän vastaa, ­”meitä ei ole vaadittu ottamaan kantaa asiaan.”

 

Seuraava luku:

2. Sisällä