2. Sisällä
Pinokkio, dobermannit ja Armani-armeija
Tottumattomuuttani olin harhaillut rakennustyömaalla, sateen piestävänä, kun etsin Euroopan unionia.
Olisi pitänyt heti mennä sisälle.
Euroopan unioni on sisällä. Virastotalojen haarautuvilla käytävillä, tunnelissa. Kanjonissa kaupungin alla.
Schumanin aseman raiteet sukeltavat tunneliin, jossa jotkut odottavat junaa. Erityisen tärkeää on, että eurovirkamies ei joudu suotta kestämään päivänvaloa. Maanalaiselta juna-asemalta on päästävä maanalaiselle metroasemalle, ja sieltä yhdyskäytävää pitkin virastotalon uumeniin — nyt reitti on tukittu, valokyltti ilmoittaa:
Berlaymont
Tänne komission ja ministerineuvoston omalle asemalle pysähtyvät vain EU-satelliittikaupunkien junat, Luxemburgin ja Strasbourgin. Europarlamentin väkeä varten on seuraava pysäkki, Léopold-asema.
Kunhan Espace Léopoldin alueen pilvenpiirtäjät ja pysäköintihallit saadaan valmiiksi, asemarakennuksen kuori jää somistukseksi, mutta varsinainen asema lonkeroituu maan sisään. Euroedustajia varten louhitaan pitkä tunneli, jota myöten voi turvallisesti vaeltaa tuttuna laumana parlamentin uuteen päärakennukseen. Espace Léopoldista louhitaan toinen yhdystunneli nykyisiin parlamenttitaloihin.
Belliard-talon labyrintti mutkittelee täysin samannäköisinä käytävinä täysin samannäköisten edustajakennojen ohi — voisi yhtä hyvin olla sokea — mistään ei saa havainnon ja suuntimisen kiintopisteitä. Pitkään olleetkaan eivät löydä reittiä, siksi säännöllisin välimatkoin löytyy seinäpuhelin, jolla voi kysyä sihteeriltä ohjeet. Rakennukset kytkeytyvät toisiinsa lasikäytävillä, jotka kurottuvat korkealla yli Rue Belliardin autovirran ja Rue Remorqueurin työmaaliikenteen. Jo kaukaa voi nähdä kuinka virkailijat kipittävät ylhäällä lasiputkissa, muurahaisten tauoton liikenne terraarion läpileikkauksessa.
Kukaan ei joudu ulos; taloissa on useita ruokaloita, baareja, myymälöitä, matkatoimistot, parturit, postit ja usean pankin konttorit. Näin Unionin asukkaat pysyvät omassa tyhjiöpakatussa todellisuudessaan, kuin kaikille ulkomaalman bakteereille altis lapsi hermeettisessä kuplassa.
Ollaan tosiaan sisämarkkinoilla.
Luonto, villi, on suljettu ulos, tajunnan kantamattomiin, ikään kuin tuplalasien taakse. Kaupungissa villi on läsnä; kesytettynä, mutta läsnä. Kun puiston puista lähtevät lehdet, kaupunkilainen tietää sen talven merkiksi, vaikkei olisikaan luonnon armoilla. Unionin vakuumissa talvi on toisen käden tietoa.
Unionissa vuodenaika ei koskaan vaihdu, eikä koskaan ole aamu tai ilta. Ei ihme, että arktisen maatalouden erityisongelmia on vaikea ymmärtää.
Sisäilmastossa on rajallinen vaihtelunsa. Komission Breydelissä ja ministerineuvoston Charlemagnen käytävillä vaeltaa kuin röntgenissä, loistelamppujen aavemaisen elottomassa valossa. Parlamentin Belliardissa ennemmin lymyillään seinänvieriä, ikuisessa hämärässä, pimeään kosteaan suolistoon suljettuna.
Sisällä, elimistössä on pysyvästi kuumaa ja ummehtunutta. Jo puolen tunnin kuluttua paita tarrautuu selkään, housut liimautuvat persuuksista, kainalot läikittyvät, kurkkua kuivaa, hapettomuus ahdistaa henkeä, korvat soivat, ohimoihin pistellään näkymättömiä sukkapuikkoja.
Kerros kerroksen päällä leviää käytävien serpentiini, mutkitteleva, sokkeloinen, haarautuva. Jos jättiläinen repisi kymmenien virastojen sisälmykset ulos, ja vetäisi sykkyrän suoraksi, se saisi riuhtoa toimistonauhaa satoja peninkulmia, venyttää kaapelin pään Mustallemerelle; jos ketjun ankkuroi Brysseliin, hännälle jääneen virkamiehen työpöydälle putoisilivat appelsiinit suoraan puista Batumissa.
Käytävät ovat autioita ja kuolemanhiljaisia.
Äänieristettyjä. Vaimennettuja.
Kaikki on pehmustettu kokolattiamattoon; ruskeaa ja vaaleanruskeaa pölyistä, hilseistä loputonta mattoa. Kymmenien loistelamppujen jonossa on aina tietysti yksi tai kaksi, jotka räpsyttävät säännöttömästi, epätahtiin. Paljaat väliseinät etenevät kauas horisonttiin tunnollisena sarjatyönä ilman välikohtauksia — harmaata, vaaleanruskeaa, ruskeankeltaista, likaisenvalkoista kuitulevyä. Kevyttä ja haurasta monotoniaa. Ei seinää, kovaa pintaa, jämerää kiveä tai elävää puuta, vaan ankeaa läähättävää huokoista levyä; tahmeaa tukahduttavaa mattaa. Kaada kahvikuppi matolle, maitolasi seinään, ja käytävä imee sen ja suodattaa solukkoonsa. Puristettua rihmaa ja säiettä, nukkaa ja kangasta ja korkkia, seinät suorastaan tihkuvat formaldehydiä. Kaikki on säälimättömän tunnollisesti kapseloitu lamauttavaan yksitoikkoisuuteen — seinien ja kattojen ahtaat, tukalat ja matalat kilometrit — ja kun mikään ei pistä silmään, kun pupilli ei värähdä, kun mikään ei erotu eikä poikkea…
… ennen pitkää menee taatusti mieli.
Käytävillä vaeltavat hikiset, majoneesinväriset virkailijat eivät hengitä ilmaa, vaan säilöttyä lämmitettyä hiilidioksidia. Pakahduttavaa, seisovaa, turruttavaa taskulämmintä unikaasua. Joitakin direktiivejä onkin mahdoton selittää muutoin kuin aivojen pysyvällä hapenpuutteella.
Koko Euroopan unioni tapahtuu sisätiloissa.
Heti kun avaa oven, Euroopan unioni haihtuu näkymättömiin: kadulla sitä ei ole, kaupoissa sitä ei näy, ihmisten mielissä Eurooppa ei käy edes kääntymässä.
Kun silmiään häikäistyneenä räpytellen poistuu EU:n ilmatiiviistä, maanalaisesta, keinovalaistusta kotilosta, Euroopan unioni lakkaa olemasta, ja kuvaan astuu todellisuus.
Olen komissiossa, sattumanvaraisen osaston sattumanvaraisella käytävällä.
Olen eksyksissä, mutta se ei haittaa. En halua päästä perille mistään.
Komission maatalousosaston eli DG6:n henkilöstöpäällikkö Bruno Bevilacqua näyttää organogrammista, gobeliinin kokoisesta järestelmäkaaviosta, missä oikeastaan olen. Soikion alla olevasta neljästä laatikosta toinen vasemmalta, sen alapuolella olevista neljästä laatikosta toinen oikealta ja sen kolmas ranskalainen viiva. Voilá!
Kuinka voisinkaan tietää, kiireetön italialainen selittää suopeasti — hänellä on ollut tilaisuus käyttää 32 vuotta asian selvittämiseen.
Katselen maatalousosaston valtavaa järjestelmäkaaviota lumoutuneena. Organogrammi on seinälläni tänäkin päivänä, ja saatan unohtua sen ääreen niin että kahvi kylmenee, tupakka polttaa itsensä tuhkakupissa.
Aivan ylimmäisenä tuikkii komissaarin nimi. Hän ansaitsee kuussa yhtä paljon kuin useat meistä vuodessa, 100 000 markkaa. Ikälisineen ja etuineen toista miljoonaa markkaa vuodessa puhtaana käteen.
Pääjohtaja, Directeur Général, on ranskalainen, korkeinta palkkaluokkaa A1 kuten 21 kollegaansa. Aloituspalkka on 70 000 markkaa kuussa. Ikälisiä kertyy automaattisesti joka toinen vuosi, niitä voi kertyä kahdeksankin, ja hulppeat työsuhde-edut. Bruttopalkkaa kertyy miljoonisen markkaa vuodessa. Muutaman vuoden sisällä yksi heistä on suomalainen.
Apulaisjohtajia on neljä, espanjalainen, britti, italialainen ja saksalainen. Heitä on oltava vähän toista sataa, suomalaisvirkamiehille ehkä viisi A2-paikkaa.
Kunkin alaisuudessa on kolme tai neljä osastopäällikköä; jokaista EU-kansallisuutta, ja näistä jokaisella muutama toimistopäällikkö. Nämä 40-50 suomalaista A3-virkaa ovat tärkeitä; niihin pitäisi sijoittaa nälkäisiä nuoria naisia ja miehiä, etenemään järjestelmän sisällä. Aloituspalkka yli 40 000 markkaa kuussa.
Näitä organogrammeja on yhtä monta kuin pääosastoja, 23. Nämä DG:t vastaavat tietyistä alueista samaan tapaan kuin valtiolliset ministeriöt, pääjohtaja on ikään kuin kansliapäällikkö ja komissaari on tavallaan ministeri. Sitten on vielä neljätoista komission sisäisen hallinnon osastoa.
Komissiossa on kaikkiaan noin 18 000 henkilöä, virallisessa virkasuhteessa heistä vuoden 1994 lopussa 14 918.
Eurotermin on täytettävä siis kolme ehtoa, jotta se voidaan ottaa käyttöön. Se ei saa kuvailla asian sisältöä eikä avautua maallikolle. Lisäksi sen on kyettävä aiheuttamaan mahdollisimman paljon sekaannuksia, väärinkäsityksiä ja epäselvyyksiä. ”Komissio” täyttää kaikki ehdot. Erityisen onnistunut se on sikäli, että ”komissio” tarkoittaa yhtäältä koko tuhansien virkailijoiden valmistelukoneistoa ja toisaalta kahdenkymmenen komissaarin kollegioita. Selvyyden vuoksi käytän koko byrokratiasta termiä ”komissio” ja komissaarijoukkueesta termiä ”komissio”.
Brysselin byrokratia maksaa lähes 24 miljardia markkaa, eli EU:n hallintoon uppoaa yhteisön vuoden 1995 budjetista viisi prosenttia. Euroopan parlamentin budjetti on reilut neljä miljardia, on sovittu, että se ei ylitä 20 prosentin osuutta hallintokuluista. Ministerineuvostolle sekä lausuntoelimille, sosiaali- ja talouskomitealle ja alueiden komitealle, jää kolme miljardia ja risat. Ne ovat kumminkin vain rääppeitä siitä, mitä komissiolta jää, kun se on ottanut kaksi kolmasosaa hallintorahoista.
Komission 18 000 henkeä maksaa 16 miljardia markkaa eli lähes 900 000 markkaa kappale. Onko se paljon?
Helsingin kaupungilla on kaksi kertaa enemmän väkeä toissä; komission ei tosin tarvitse ylläpitää sairaaloita eikä urheilukenttiä. Yleisradiossa on neljä kertaa vähemmän väkeä, sen ei tosin tarvitse pyörittää koko läntisen Euroopan yhteistä lainsäädäntöä.
Eikä tarvitse kuin ajatella YK:ta, niin EU-byrokratia tuntuu jo kodikkaalta, ihmisläheiseltä yhteisöltä.
Komission itsensä mielestä, yllättäen, se on hyvinkin tehokas.
— Kun jakaa EU:n 76 miljardin ecun vuosibudjetin komission henkilökunnan määrällä, niin jokainen virkamies käsittelee viisi-kuusi kertaa enemmän rahaa kuin Kansainvälisen valuuttarahaston työntekijä, komission virkamies järkeilee.
Nokkimajärjestelystä pidetään komissiossa kiinni tiukasti.
Hierarkia on ihan konkreettinen: huiput ovat huipulla, matoset matalalla. Breydelin ylin kerros, kahdestoista, on kokonaan komisson puheenjohtajan käytössä. Loput komissaarit sijoittuvat kerroksiin 11, 10, 9.
Nolla-kerros on nollapiste, alimman tason, palkkaluokka A8:n reviiri — europroletaarit ansaitsevat vain 20 000 markkaa kuussa netto. Virastomestarit ovat yleensä paikallisia; ynseät vastaanottovirkailijat, kulkulupia tarkistavat vartijat (vuoden 1983 Pori Jazzin lehdistöpassi kelpaa mainiosti) sekä Outokummun metallinpaljastimia vahtivat turvamiehet. Tietysti kansainvälinen ympäristö lyö leimansa belgialaisiinkin: virallisesti kaksikielisistä tulee täysiä ummikkoja muussa kuin ranskassa.
Mutta arvopyramidi on myös käänteinen: yhtä lailla kuin paikka huipulla, arvovaltaa osoittaa se, kuinka syvälle pääsee. Komission tiedotustilaisuudet järjestetään kerroksessa -1, ja komissaarit kokoontuvat pyöreään pöytäänsä maan alla, paneloidussa bunkkerissa.
Palkkaluokka sanelee myös ikkunakiintiön.
Tosin kun komissio joutui 1992 hajasijoittumaan Berlaymontista kymmeniin erilaisiin toimistorakennuksiin (tai oikeammin samanlaisiin), näköalarajoituksista on jouduttu vähän joustamaan.
Sosiaalikomissaari Padraig Flynnin avarasta huoneistosta avautuu komea panoraama Brysselin kattojen yllä viikatteina heiluviin nostureihin. Nurkkaan sijoitettu valtava sinikeltainen tähtilippu jää askarruttamaan mieltäni: miksi kenelläkään olisi työhuoneessa terassivarjostimen kokoinen EU-lippu, mitä ideaa siinä on? Lippu on tietysti pakollista rekvisiittaa, kuvaajia varten aseteltu. Koko kalustus on pelkkä näyttämö, alastoman virastoavaruuden keskelle ryhmitelty kimppu kartanoherran tunnusmerkkejä — jykevä mahonkinen työpöytä, mustat rokokoo-nahkanojatuolit, pieni persialaismattokin – joka jäljittelee amerikkalaista valtiomiessisustusta, joka on yrittänyt imitoida englantilaista herrakerhoa.
Henkilöstöpäällikkö Bevilacquan viihtyisässä kulmahuoneessa on ikkunat kahteen yhtä harmaaseen ilmansuuntaan. Telefax-osaston Josee Roemaet, joka ilmoittaa ylpeästi tittelikseen fonctionnaire, virkailija, nauttii 1/2 ikkunan kiintiöstä. Kaksi kolmannesta on fonctionnaireja, ja loput väliaikaisia harjoittelijoita, stagiaireja. Virkailijan suhde harjoittelijaan on yhtä veljellinen kuin lemmikkiään ulkoiluttavalla eduskunnan puhemiehellä koirapuiston jätteidenkerääjään.
Stagiairen ikkunakiintiö on nolla, mutta espanjalaisella Felicia Fernandez Cuellarilla ikkuna yllättäen on. Ei näköalaa sentään — 80 sentin päässä levittäytyy viereisen viraston seinä kuin kuun pinta.
Felicia on yksi kymmenistä tuhansista toiveikkaista nuorista, jotka ovat osallistuneet komission pääsykokeisiin, Trivial Europursuitiin, jonka monivalintatehtävät testaavat perustiedot kääpiövaltioiden pinta-aloista, Ranskan historiasta, oopperasta ja — tietenkin — pyöräilystä. Laajaa kulttuuritaustaa ja yleissivistystä vaaditaan, jotta osaa nimetä ”vanhimman Britanniassa tunnetun vihanneksen”. Tai tietää, keksittiinkö nylon vuonna
a) 1919
b) 1938
c) 1945
d) 1954
Felician huonetta voisi imarrellen luonnehtia vaatekaapiksi. Ei Felicialla ole puhelinta tai tietokonettakaan, hänellä on vain sanakirja, kynä ja pari arkkia viivoitettua paperia johon hän kääntää päivät pitkät jotakin kirjettä, nimi ovenpielessä on kirjoitettu maalarinteipin palaan. Seinälle nastoitettu nelivärikuva aurinkorannasta kai muistuttaa Feliciaa siitä, että jos hän saa vakituisen viran, se on elinikäinen. Julkishallinnon ”kipeät mutta välttämättömät leikkaukset” eivät koskaan, koskaan, koskaan ulotu komissioon.
Potkut voi saada, jos murhaa anoppinsa, valitti muuan osaston ylijohtaja kuuluisassa muistiossa 20 vuotta sitten. Ja silloinkin vain, jos tapaukseen ei liity lieventäviä asianhaaroja.
Kun puhuu komission 23:n direktoraatin ja 14:n sisäisen hallinnon osaston byrokraateista, tulee tietysti yleistäneeksi. Komission virkailijoiden tyyli vaihtelee rajustikin kansallisuuden mukaan, tai kielen, iän, politiikan, tai ennen kaikkea osaston. Arvokkaimpia ovat ne alueet, joissa komissiolla on todellista valtaa — DG3, sisämarkkinat eli oikeus laatia omat direktiivit — tai jotka ovat yleensäkin poliittisesti seksikkäimpiä — DG1, ulkosuhteet — tai joiden asema komission sisällä on arvokas, eli lakiasiain palvelun ja tietysti pääsihteeristön. Junteimpana pidetään suurta maatalousosastoa, DG6:ta (ja rohkenen olettaa, ettei DG14kään ole kunnianhimoisen uranuoren ensimmäinen valinta, kalastusasiat). Sen sijaan ympäristöosastossa, DG11:ssa, on ollut viime vuosina uudenlaista vetovoimaa.
Arvo-osastojen jengi on homogeenistä ja muistuttaa kenties eniten kateellista karikatyyriä Bossiin pukeutuvasta, pyöreitä Armani-laseja käyttävästä ja Bemaria kiihdyttävästä miehestä tai kallinnäköisiin jakkuihin pukeutuvasta, maltillisiin timanttikoruihin koristautuvasta, Bemaria kiihdyttävästä naisesta — yepistä (Young European Professional).
Uralla eteneminen on komissiossa ennemmin kiinni suhteista ja olosuhteista kuin hiljaisesti osoitettavasta pätevöitymisestä. Pitkään puurtaneet ammattilaiset ovat tuohduksissaan, kun poliittiset avustajat ohittavat tuon tuostakin heidät virkanimityksissä. Ilmiölle on komissiossa slangi-ilmaisu: se on ”laskuvarjoilua”.
Jokaisella komissaarilla on oma avustajajoukkonsa, kabinetti. Delorsin kabinetin jäsenet ovat pärjänneet laskuvarjoilussa hyvin. Kabinetin apulaispäällikkö François Lamoureux päätyi teollisuusasioita hoitavan DG3:n korkeaan virkaan, Delorsin rahapoliitinen avustaja Jean-François Pons kulttuuridirektoraatti kympin varapääjohtajaksi.
Komission päällikkyyksien jaot ovat ihan samanlaisia kuin Suomen poliittiset virkanimitykset tai Yhdysvaltain suurlähettiläspaikat palkinnoksi presidenttikampanjan miljoona-avustuksista. Siksi komission urabyrokraattien alkuinnostus lopahtaa helposti jokusen vuoden jälkeen, kun ylennystä ei kuulu. Ainoaksi lohduksi jää kunnon palkka; keskitason osastopäällikkö saa kuussa puhtaana käteen 50 000 — 60 000 markkaa plus komission kustantamat kotilomat. Kun hän aikanaan siirtyy tämän hetken 7000:n euroeläkeläisen jatkoksi, hän saa keskimäärin 30 000 markkaa kuussa.
Kannattaa kuulua Armani-armeijaan.
Vaikka organogrammin laatikot ovat kiehtovan siistissä hierarkiassa ylhäältä alas, todellinen valta ei tietenkään jakaannu niin kuin paperilla. Sitä suomalaisten on vaikea ymmärtää edes periaatteessa, kun ollaan nominalisteja, uskotaan nimelliseen asemaan, suoraan ja kuopattomaan virkatiehen. Perehtymättömän on käytännössä ihan mahdoton selvittää näkymättömän valtaverkon seittejä. Kansallisuudet, luonteet, ystävyydet, diilit ja suhteet luovat todellisen vallan verkoston.
Jäsenmaat vahtivat etujaan komissiossa siten, että eri kansallisuudet ja politiikat ovat kaikilla tasoilla toistensa päällystakkeina. Jos komissaari on pohjoisesta, pääjohtajan paikka kuuluu eteläiselle jäsenelle. Ja siit´alas: A3-virkoihin asti päällikkyydet jaetaan maakohtaisin kiintiöin: kansallisuus on tärkeämpi tekijä kuin muodollinen pätevyys.
Jotkut osastot ovat käytännössä tiettyjen maiden läänityksiä. Ulkoasiainosaston ylin johtaja on aina saksalainen, maatalousosaston ranskalainen, rahoituksesta vastaa britti, aluepolitiikasta espanjalainen. Vastaaviksi komissaareiksi on nimitetty aina eri maan edustaja.
Tämä vasta on kovaa peliä.
Kun irlantilainen Flynn tuli sosiaalikomissaariksi 1992, hänen päällystakikseen pantiin Segismundo Crespo, kova ja kokenut espanjalainen sosialistien ammattiyhdistysgangsteri. Oikeistolaisen ja katolisen komissaarin työnäyte sosiaalialalta kun oli ollut se, että oikeusministerinä hän oli pannut putkaan perheenjäsenen raiskaaman alaikäisen tytön, joka yritti matkustaa Englantiin sala-aborttia hakemaan.
Espanjalainen vahtimies ei valitettavasti osannut englantia. Komissaari unohti äkkiä yleensä hyvin hallitsemansa kakkoskielen, ranskan. Komissaari hoiti kaikki asiansa brittiläisen apulaisjohtajan kanssa, joka oli muodollisesti espanjalaisen alainen.
Kului vain kahdeksan kuukautta, kun Jacques Delorsin faksista ratisi kyynelehtivä eroilmoitus täynnä ranskan kielen kirjoitusvirheitä.
Kansojen työnjako näkyy komissiossa joka tasolla.
– On meillä postiosastollakin kaikkia kansallisuuksia, tähdentää kukkuraisia paperikärryjä työntelevä Mario Mereu, Sardiniasta.
– On espanjalaisia. On italialaisia, hän luettelee.
– On portugalilaisia. On yksi marokkolainenkin.
Komissiolla ei ole itsestäänselvää valtaa. Sen on tehtävä se itse.
Myös komission puheenjohtajan.
Puheenjohtaja on muodollisesti 21-henkisessä joukkueessa vain primus inter pares. Komissiota tekee mieli verrata kansalliseen hallitukseen, mutta jäsenmaiden nimittämien komissaarien sekalainen sakki ei ole hallitus. Sitä ei yhdistä sama aate, niin kuin Britannian hallitusta, tai edes hallitusohjelma kuten Suomessa tavanomaisinta usean puolueen koalitiota.
Komission puheenjohtaja ei ole voinut vaikuttaa työtovereittensa valintaan. Heti kättelyssä yli puolet komissaareista edustaa toista poliittista suuntausta kuin puheenjohtaja, ja omassa aatesuunnassakin on valtavia kansallisia eroja — Britannian konservatiiveja ajavat ihan toiset voimat kuin Saksan kristillisdemokraatteja.
Komissarin näkemys tärkeysjärjestyksistä ja painopisteistä voi olla aivan toinen kuin puheenjohtajalla, eikä hän ole riippuvainen puheenjohtajasta kuten ministeri pääministeristä. Joku on omassa maassaan sivuraiteelle joutunut veteraanipoliitikko, toinen saa nyt nälkäisenä vaanimansa tilaisuuden kohota valtiomieheksi. Joukossa saattaa olla arvovaltaisia vanhoja konkareita, jotka hamuavat valtaa tai ovat katkeria syrjäytymisestään — nykyinen ulkomaankauppakomissaari Leon Brittan johti EU:n gatt-neuvotteluita, pyrki komission puheenjohtajaksi, hävisi, ja menetti jopa osan salkustaan: mies saattaa olla Jacques Santerille vaikka mikä aikapommi.
Puheenjohtajalla ei ole varaa yhteenkään arvovaltatappioon. Roy Jenkins, brittiläinen pääkomissaari, sopi 1977 huippukokouksessa valtionpäämiesten kanssa aluetukien uudelleenjärjestelyistä. Asiasta vastaava komissaari, Antonio Giolitti, nosti metelin ja ajoi aivan toisen ratkaisun valtiovarainministerien neuvostossa.
Jacques Delors ei saanut koskaan kärsiä tällaisia nöyryytyksiä. Ensinnäkin hän rakensi ympärilleen luottomiesten verkoston. Hän saattoi luottaa, että hänen nimittämänsä lakiasiainosaston päällikkö voi tarvittaessa pyöristää pykälien kulmia. Vuodesta 1990 lähtien komission tiedotuspäälliköstä tehtiin puheenjohtajan tiedottaja, joten Delors pystyi määräämään ryhmän ulkoisen esiintymisen. Delors nimitti oman miehensä tutkimusosaston Cellule de Prospectiven päälliköksi saadakseen linjaansa tukevia ideoita ja tilastoja. Komission pääsihteeristä David Williamsonista tuli Delorsin uskottu mies, kaupanvälittäjä ja miinanraivaaja: Williamsonin osasto vastaa esimerkiksi komissaarikokousten pöytäkirjoista, joita väitetään kaunistellun puheenjohtajan eduksi.
Delorsin ei tietenkään tarvinnut itse löytää vallalleen oikopolkuja.
Siitä pitivät huolen Delorsin dobermannit.
Opin, että chef de cabinet ei ole ravintolan kokki, vaan komissaarin itse itselleen valitseman henkilökunnan eli kabinetin päällikkö. Kabinettipäälliköt kokoontuvat maanantaisin valmistelemaan komission keskiviikkoista kokousta. Useimmat päätökset lyödään lukkoon, vain kiistanalaisimmat viedään komissaarien ratkottavaksi.
Valmistelukokousta valmistellaan alakohtaisissa jaostoissa, joihin kabinetin jäsenet osallistuvat oman erikoisosaamisensa mukaan.
Muodollisesti korkeimmat virkamiehet, osastojen ylijohtajat, eivät osallistu edes omaa DG:tään koskeviin valmistelukokouksiin. Kabinetilla on, jos se sitä osaa käyttää, enemmän valtaa.
Ja Delorsin kabinetti osasi. Delorsin ”täsmäohjus”, kabinettipäällikkö Pascal Lamy sai käsittelyynsä joutuneet sananmukaisesti vapisemaan. Lamyllä oli enemmän painoarvoa kuin keskimäärin komissaarilla, ja hän käytti sitä tehokkaasti. Lamy, pitkä ja sitkeä kuin amerikkalaisten elokuvien merijalkaväen kapiainen, ei hukannut aikaa small talkiin, ei edes lounaisiin. Ankaran ja askeettisen päällikön tavat tarttuivat kabinetin muihinkin jäseniin (joita on 12, muilla on vain kuusi), jotka simputtivat uhreikseen joutuneita siekailematta.
Kabinettia kutsuttiin hellästi Stasiksi.
Komissiossa ei kukaan, edes komissaari, saa asemaa, ellei ansaitse sitä ja puolusta sitä. Kiltti ja humaani tuhoutuu.
Liioittelenko?
”Komissaari teki tyhmyyksiä. Niinpä meidän piti ´raiskata´ hänet ja työskennellä suoraan komission osaston kanssa päästäksemme päämääräämme”, Delorsin kabinetin entinen apulaispäällikkö François Lamoureux muistelee. Padraig Flynnin kreikkalainen edeltäjä Vasso Papandreau oli niin taitamaton, että Delorsin kabinetti käytännössä kaappasi monet hänen vastuulleen kuuluvat asiat.
Delors ei tavannut komissaarejaan kovin säännöllisesti, ainakaan hyödyttömimpiä. Suurissa ratkaisuissa hän käytti uskollisia joukkojaan, avustajiaan ja verkostoaan, virallisen hierarkian ohi. Pääsihteeristö ja kabinetti valmistelivat budjettipaketit 1987 ja 1991. Aivan Maastrichtin kokouksen aattona komissaarit saivat hämmästyksekseen lukea lehdestä julkaisseensa juuri sopimusluonnoksen Euroopan rahaliitosta, emusta. Delors ei kysynyt komissaarien mielipiteitä esittäessään ohjelmansa Euroopan kilpailukyvystä Kööpenhaminen huippukokouksessa toissa kesänä.
Inttimäinen, keskitetty, hierarkinen, armoton ja suorastaan väkivaltainen virkatyyli on ranskalaista hallintokulttuuria. Lamy on Ranskan hallintoeliittiä valmistavan yliopiston, ena:n (École Nationale d´Administration) tuote. Nämä énarquet eli suomeksi totta kai enarkit ovat keskieurooppalaisen byrokratian vapaamuurareita. Yksi Lamyn opettajista ena:ssa oli Delors, vaikka tällä ei muodollista korkeakoulutusta olekaan.
Mutta enarkki-verkko toimi — mitä siitä jos joidenkin sieluun jää pysyvä tennarinjälki: sisäisesti järjestelmällinen komissio sai itselleen ulkoista asemaa, huomiota ja merkitystä. Ensimmäistä kertaa Euroopan yhteisön komission puheenjohtaja esiintyi Newsweekin kannessa (”Brysselin tsaari”): hänestä tuli stara, valtiomies —
— no, helvetti: Euroopan presidentti!
tsetunnon injektio terästi koko virkakoneiston. Jos oli kunnianhimoa, niin nyt oli jotain saavutettavaakin. Armani-armeija tunsi itsensä tärkeäksi, kiilaa ylöspäin, aurinkoa kohti… koska nyt komissiolla oli päämäärä.
Mihin käytävä johtaa? Toiseen käytävään.
Komission päämäärä on komissio itse.
Paljon myöhemmin Strasbourgissa, hikisenä iltapäivänä, menen Euroopan parlamentin miestenvessaan. Käsipyyhe on valahtanut automaatista pitkin lattiaa, saastaiseksi nauhaksi. Automaatissa lukee, niin kuin joka paikassa lukee: Ilmoittakaa henkilökunnalle, jos käsipyyhe on loppunut.
Purskahdan voipuneena nauramaan.
Suomalainen tosiaan menee virkailijan tiskille ja ryhtyy valittamaan käsipyyhkeestä. Virkailija tuijottaa takaisin: entäs sitten. Suomalainen selittää, että siinä käskettiin huomauttaa. Siinä vaiheessa virkailija on joko poistunut tai kääntänyt selkänsä ja mutisee loukkaantuneena jotain ranskaksi.
Kun tuijotan tarpeeksi keskittyneesti organogrammia, näen kahdeksannen kerroksen lohduttoman yksinäisyyden. Suomalainen osastopäällikkö istuu Brysselin synkistyvässä illassa.
Alaiset ovat töykeitä, taitamattomia, kielitaidottomia, epärehellisiä ja pahansuopia.
Portugalilaisen toimistopäällikön kanssa on oltu baarissa, tehty sinunkaupat, juopoteltu ja naureskeltu, pantu naiset paremmuusjärjestykseen — ja nyt tämä vehkeilee jotakin tanskalaisen apulaisjohtajan kanssa. Ja missä se nyt on se pohjoismainen blokki?
Se ja se lupasi soittaa iltapäivällä. Ja jo eilen iltapäivällä.
Brysselin iltapäivät ovat todella pitkiä.
Suomalaiselle jokainen lupaus on verivala. Täällä kukaan ei voi sanoa reilusti: ”En tiedä”. Avuliaisuuden ja empatian merkiksi, kohteliaisuudesta, mennään vain lupailemaan, aikomattakaan pitää.
Osastopäällikkö on luottanut, ja siksi raportti on yhä tekemättä.
Mikään ei toimi. Ei ole sähköpostiakaan edes, ei kaikilla edes tietokonetta, ja jos on, sitä ei osata käyttää.
Ei ihme, että Suomen jäsennyyssopimuksen tulkinta viivästyi.
Suomen ulkoministeriön miehet lähettivät muistion vain osastolle, ja olettivat, että kaikki asiaan kuuluvat virkailijat saavat kopion. Sitten ne odottivat kiltisti viikkokausia, ennen kuin soittivat. Täällähän pitää varmistaa kaikki tuhannen kerran. Ja olivat vielä hämmästyneitä, että virkailija ei ollut nähnytkään lähetettyä materiaalia.
Jotkut ovat vaivihkaa sanoneet, että hän on ehkä toisinaan turhan kireä, pitäisi rentoutua. Joidenkin mielestä hän on töykeä, supattelevat ja nakkelevat niskoja. Hyvä on, kyllä hän mykkäkoulut osaa.
Hän on sentään osastopäällikkö!
Yksi ainut kyynel valuu nenänvartta alas, varoittamatta. Osastopäällikkö riisuu silmälasit ja painaa silmäluomia peukalolla ja etusormella, niin kovaa, että kipinöi. Hän ei voi käsittää, miksi jätti taakseen mukavan uran opetusministeriössä, pakotti vaimonkin luopumaan sosiaalijohtajan toimesta. Nyt sillä ei ole mitään tekemistä, makaa talossa jossa reistailevat putket ja lämmitys; ja marisee, marisee. Maitopurkit ovat ihan samannäköisiä kuin mehupurkit, kahviin meni vahingossa appelsiinimehua. Perunat ovat huonoja, vetisiä. Suihkussa on väärä paine. Puhelinvastaajan pistoke ei käy rasiaan. Joku on murtautunut autoon ostoskeskuksen pysäköintipaikalla ja vienyt radion.
Ikuinen sade koputtaa kylmällä sormellaan toimiston ikkunaa:
Hyppää! Hyppää…
Ja mikä pahinta: kukaan ei ole vieläkään vaihtanut pyyhettä automaattiin.
Nikita Hrushtshev naureskeli jo aikoinaan kansainvälisen politiikan kuvioita: ”Luonnoton avioliitto, miesten keskeinen.”
Euroopan yhteisö on miesyhteisö, urosten piiri.
Peukalosääntö on kaikkialla se, että mies päättää, nainen avustaa. Mies on päällikkö, nainen sihteeri. Mies on kansanedustaja, nainen assistentti. Jokainen nainen saa varautua, että miehen suhtautuminen on vaistomaisesti alentuva ja väheksyvä, se on suomalaiselle naiselle uusi, yllättävä ja pikku hiljaa musertava kokemus.
Vuonna 1994 komission korkeimmalla tasolla, kolmestakymmenestä ylijohtajasta — Directeurs-General — yksi on nainen, hänkin vaarattoman tiedotusosaston puikoissa. Seuraavan asteen 200:sta johtajasta naisia on kolme, eikä kukaan heistä ole merkittävässä asemassa.
Lasken organogrammista, että DG6:ssä, komission maatalousosastolla on 76 eri tasoista päällikköä, mahtavasta ylijohtajasta toimiston pikkupomoon: heistä neljä on naisia.
On tietysti hyvä muistaa, ettei Suomessakaan nainen ole koskaan koskaan päässyt pääministeriksi, tai valtiovarainministeriksi, tai ulkoministeriksi. Kansanäänestyskeskustelussa yksikään poliittinen johtaja ei lausunut pahaa sanaa EU:n miehisestä päätöksenteosta.
Ruotsin demarien Mats Hellström sen sijaan vannoi syyskuussa 1994, että he tekevät kaikkensa lisätäkseen naisten osuutta EU:n johtavissa viroissa. Kohtuullisen ajan kuluessa naisilla pitäisi olla puolet paikoista. Ruotsi näyttikin esimerkkiä: kun Hellströmistä tuli uuden hallituksen Eurooppa-ministeri, komissaarin paikka varattiin Anita Gradinille. Se saattoi lieventää Ruotsin naisten aiheellista epäluuloa juuri riittävästi kyllä-puolen eduksi.
Euroopan unioni on miesvaltainen, koska jäsenmaat ovat. Euroopan parlamenttiin valituista vain neljännes oli naisia 1994. Edellisessä parlamentissa oli noin 19 prosenttia. Uusien jäsenmaiden myötä naisten osuus vähän kasvoi: 626:sta edustajasta naisia on 172 eli vajaat 28 prosenttia. Suomen ryhmä on kirkkaasti naisvaltaisin.
Useissa maissa on listavaalijärjestelmä, joten sukupuolivinoumasta sopii syyttää kansallisia puolueita.
Jäsenmaat nimeävät itse EU-suurlähettiläänsä, joilla on muhkeasti valtaa. Yksi ainutkaan heistä ei ole nainen.
Myös Suomen EU-neuvotteluvaltuuskunnan kaikki jäsenet olivat miehiä, kunnes ankaran protestoinnin jälkeen nimettiin yksi nainenkin. Suomen EU-koneistossa ei ole naista millään merkittävällä paikalla.
Naisten aliedustus aiheutuu siitäkin, että on kaksi yhteiskunnan aluetta, joihin naisilla kautta maailman, myös ”edistyksellisessä” Pohjolassa, on tuskin ollenkaan asiaa: kauppapolitiikka ja ulkopolitiikka. Kokkolan Chydenius-seminaarin ahtaassa hapettomassa kokoussalissa ei näköpiiriin osu yhtään naista; ne ovat samaan aikaan pitsinnypläysnäytöksessä.
Euroopan yhteisössä nämä kaupan ja diplomatian miehiset janat leikkaavat. Koko talousyhteisön aatteellinen lähtökohta syrjii rakenteellisesti naisia.
Unionin sukupuolijako tietysti vain toistaa jäsenmaiden miehistä kulttuuria, mutta luonteensa vuoksi voimistaa vääristymää, niin kuin huvipuiston hassu peili. 36 vuoden aikana komissaariksi on nimitetty vain kaksi naista. Delorsin joukkueen ainoa nainen oli Ranskan Christiane Scrivener, ehkä koko joukon näkymättömin: hänen salkkunsa, verotus, ei edes enimmäkseen kuulunut EU:n toimialaan. Samoin komissaarien vaikutusvaltaisista kabinettipäälliköistä vain yksi oli nainen.
Santerin komissiossa sukupuolivinoumaa korjattiinkin, muttei mitenkään mullistavasti. Helmikuussa aloittaneeseen 20-henkiseen ryhmään kuuluu viisi naista. Sattumoisin kaikki ovat jonkin sortin sosialisteja. Ranskan entinen pääministeri Edith Cresson vastaa tieteestä ja tutkimuksesta, Saksan Monika Wulf-Mathies hoitaa aluetukea, Tanskan Ritt Bjerregaardista tuli ympäristökomissaari, Emma Bonino Italian radikaalipuolueesta (jota Cicciolina aikanaan edusti) sai kuluttaja-asioiden salkun ja Ruotsin Anita Gradin pakolais- ja oikeuskysymykset — jotka eivät Maastrichtin kolmannen pylvään asioina edes kuulu komissiolle — eli hänestä tuli oikea poliisikomissaari. Edelleenkään naiset eivät hoida raskaan sarjan salkkuja, ulkopolitiikkaa ja kauppaa.
”Mua vaivaa tämä asetelma”, komissaari Liikanen sanoi tuoreeltaan. ”Naisten vähälukuisuus on komissiolle huonoa mainosta.”
Hän nimitti näyttävästi omaan kabinettiinsa yhtä monta naista ja miestä. Hallinnosta vastaavana komission jäsenenä hän aikoo pyrkiä oikomaan komission miehiä suosivaa rekrytointikäytäntöä. Hän on myös mukana komission tasa-arvoryhmässä.
Se onkin ainoa EU:n päättäjäporukka, josta naisia on 50 prosenttia.
Karvinen-mukit! Missä ovat kaikki Karvinen-kahvimukit!
Komission työhuoneissa ei ole merkkiäkään niiden haltijasta. Seinät ovat paljasta harmaata levyä, niihin ei ole teipattu julisteita tai tauluja, ei mitään.
Puhumattakaan toimistohuumorista, sarjakuvaleikkeistä tai hauskoista huoneentauluista:
ei tarvitse olla hullu
ollakseen täällä töissä
– mutta se auttaa
Minusta on masentavaa, että kenelläkään ei ole tikkataulua seinällä. Ei jumalauta edes lasten kuvia pöydillä!
Henkilöllisyys on työaikana kielletty. Jokainen vain edustaa organisaatiota, erottumatta, vaihdettavasti. Tämä luultavasti koko harharetkeni syvimmin EU-kriittinen tuokio.
Vasta jälkeenpäin tajuan, että missään — komissiossa, parlamentissa, ministerineuvostossa — ei vastaan tule sosiaalitilaa, keittiönurkkausta kahvinkeittimineen, tupakkahuonetta kellastuvine skandaalilehtineen. Kulttuuri on sellainen, että lounaalla viivytään vähintään kaksi, miksei kolmekin tuntia, ja loppuaika pitää lusia tehokkaasti, tai tehokkaan näköisesti.
Työkulttuuri on neuroottinen. Kun kiersin valokuvaaja Tuomo Mannisen kanssa komission eri osastojen käytäviä ja pyysimme virkailijoita poseeraamaan, kaikilla oli sama hätä: näyttää siltä, että me ei tehdä täällä töitä!
Vähäisemmät virkailijat voivatkin noudattaa suomalaisen lempeitä virastoaikoja, mutta päälliköiden päivät alkavat usein seitsemältä ja venyvät myöhään iltaan, usein lähemmä puoltayötä. Se ei johdu ahkeruudesta, vaan ahdistuksesta, suorittamiskulttuurista, ja tajuttomasta tehottomuudesta.
Eurovirkailijat tempautuvat helposti keinomaailmaan ja katkaisevat siteet yhteisölliseen todellisuuteen. He istuvat, täydellisen koteloituneina, toimistoissaan päivät pitkät. Sieltä on vaikea lähteä.
Työstä tulee elämä. Ihminen laitostuu.
Vapaa-aika liukuu työn sisään, baareissakin istutaan työpaikalla, tai jos ulos joutuu, ollaan edustamassa, lobbaamassa, seurustelemassa samojen ihmisten kanssa. Lopulta unionista tulee koti; reservaatin asukkaista läheisimpiä, tärkeimpiä, perhettä.
Usein kuulee, että eurolinnake on varsinainen baisodrôme — suomennan luovasti: panokaruselli.
Jonkun tutkimuksen mukaan puolet komission virkailijoista on eronneita; useimpien perhe on hajonnut Brysselissä, jonne he ovat muuttaneet kotimaan tiukkapipoisemmista ja valvotummista kuvioista. Tietysti sähköisin yhdistelmä on etelän mies ja pohjoisen nainen, kuten aurinkorannoillakin. Vaimo on kotirouva, niin kuin pitää, mutta uranaisen kiinnostuksen herättäminen, hienovarainen liehittely, oikea imarteleminen ja taitava vietteleminen on älyllinen haaste…
Erilaisuus ja yhteisyys kiihottavat: eri maista tullut väki pitää toisiansa eksoottisina, mutta reservaatissa jaetut kokemukset — jopa omalle puolisolle käsittämättömät — vetävät yhteen. Vain eurokraatti voi ymmärtää eurokraattia, saatikka rakastaa.
Euroopan parlamentin puhelinluettelossa — jos sellaisen onnistuu saamaan — on oma osa, oranssit sivut, auttavia puhelimia. Pitkät listat mielenterveyspalveluita, apua alkoholisteille, huumevieroitusta. Strasbourgissa on saatavissa lisäksi apua perheväkivaltaan sekä avioeroneuvontaa.
EU-rakennukset ovat sakeanaan työpaikkaromansseja, salaisia seikkailuja ja kiemuraisia ihmissuhteita, juonittelua, kuiskuttelua, huhuja, panettelua.
Seksi on valtaa. Valta on seksuaalista valtaa.
Osastolle saattaa milloin vain ilmestyä uusi toimihenkilö, kun vaimoille, tyttöystäville ja rakastajattarille perustetaan vakansseja. Voi keski-ikäisellä naiskansanedustajallakin olla komea nuori assistentti, jonka kanssa kokousmatkalla sijoitutaan eri hotelliin kuin muut, eikä keretä konferensiin.
Ammatti ja yksityiselämä kiertyvät erottamattomasti yhteen, niitä ei saa suomalaisen hygieenisesti erilleen. Ei ainakaan nainen. Suomalainen harjoittelijatyttö voi odottaa pikapuoleen esimiehen illalliskutsua. Slaavilainen viinapää pelasti yhden naisen pulasta, kun mahdollinen tuleva päällikkö sammui kesken lääppimisen. Toinen suomalaistyttö oivalsi aika nopeasti, että kun edessä on saman työhönottajan viides yksityiskohtainen haastattelu, on paras mennä meikittömänä ja löysissä vaatteissa, jättää kaappiin minihameet ja nailonit (keksittiin muuten 1938).
Seksi on, paitsi rekrytoinnin väline, myös poliittinen ase EU-byrokratian jokapäiväisessä juonittelussa. Nuori tyttö sai vakanssin Euroopan parlamentissa. Nopeasti hän tajusi tarvitsevansa selkänojaa. Hän mittaili päälliköitä, ja arvioi, kenen kanssa on paras mennä sänkyyn, jotta asema olisi turvattu.
Ei se senkään jälkeen ollut.
Euroopan unionin polit-byrokratiassa, kuten jokaisessa eristyneessä yhteisössä, on omat sairautensakin.
Strasbourgissa tutkittiin viisikymppistä EU-virkamiestä, joka oli viiden vuoden ajan kärsinyt äkillisistä epileptisiä tajuttomuuskohtauksista. Hän joutui säännöllisesti mahasta päähän nousevien kuumien aaltojen valtaan. Hänellä oli jatkuvasti sekä näkö- että kuuloharhoja.
Syyksi diagnosoitiin paine ja ahdistus, joka aiheutui siitä, että mies joutui virassaan jatkuvasti valehtelemaan.
Tauti sai nimekseen Pinokkio-oireyhtymä.
Seuraava luku: