6. Kylmä rinki

Yön sankarit

Suomen neuvottelijat Brysselin öissä 

 

Perjantai, 25. helmikuuta 1994.

Sankat väkijoukot eivät ole osanneet lentokentälle siunaamaan maamme edustajia, kun he lähtevät kohtalokkaisiin jäsenyysneuvotteluihin Brysseliin. Kansa ei veisaa  ”Jumala ompi linnamme”, kun Heikki Haavisto ja Pertti Salolainen sekä Veli Sundbäck ja Antti Satuli astuvat Ruotsin ilmavoimien koneeseen.

Haavisto vilkaisee ympärilleen, lumilakeudelle, ja aprikoi viime sanoikseen, onkohan Suomeen enää palaamista. Kun sotakone on ilmassa, Suomen, Ruotsin ja Norjan pääneuvottelijat vertailevat papereitaan, joskin aamupäivän yhteisessä ministerikokouksessa on käynyt selväksi, että kukin hakijamaa tappelee nyt omillaan.

Lähtijät ovat saaneet aamulla evästykset sekä väistyvältä että aloittavalta presidentiltä. Mauno Koivisto toivoo sopimuksen syntyvän hänen viimeiseksi virkapäiväkseen, 1. maaliskuuta, joka on sovittu neuvottelujen takarajaksi. Martti Ahtisaari antaa lausunnon: ”Neuvotteluthan aina päättyvät siihen, kun ne saadaan loppuun.”

Ruotsin Eurooppa-ministeri Ulf Dinkelspiel ja maatalousministeri Karl Erik Olsson ovat hilpeällä tuulella, niin kuin ruotsalaiset aina. Heikki Haavisto istuu koneessa synkeänä.

Haaviston on turha odottaa suuria hetkiä. Mikään tulos ei riitä niille, joiden kuuman hengityksen hän tuntee niskassaan.

Neuvottelujen 29:stä asiakokonaisuudesta on selvitetty nyt 20. Jäljellä on melkein pelkästään maatalous, aluepolitiikka ja niiden tukien budjettivaikutukset. Keskustan johtama Suomi on vetänyt kaikkien pohjoismaiden maatalousneuvotteluita. Ympäristövaatimukset on jätetty Ruotsin kontolle, ne on ratkaistu joulukuussa. Joululahjaksi Ruotsi on saanut pitää nuuskan, joka on nyt kaikilla EU-kielilläkin virallisesti snus.

Ilmeisesti myös suomeksi. Hyvästi nuuska.

Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliiton puheenjohtaja on vieraalla maaperällä. Hän on liikaa muiden varassa. Ei tiedä, kehen ja mihin voi luottaa. Virkamiehet hokevat, että hyvin menee. Komission maatalousosasto lupaa ymmärtämystä, EU-ministerit vannovat ystävyyttä. Aina tulee kuitenkin yllätyksiä, jotka eivät ole yllätyksiä.

Siitä on vasta kymmenen kuukautta, kun pääministeri hälyytti hänet ulkoministeriksi Paavo Väyrysen erottua. Haaviston on määrä pelastaa hallitus ja puolue. Ja sivussa myös EU-sopimus.

Haavisto tietää tehtävänsä vaikeaksi, onhan hän itse esittänyt tukuttain mahdottomia vaatimuksia, jotka hän joutuu nyt täyttämään. Kun pääministeri ja ulkoministeri kiersivät kaksi vuotta sitten talvella vakuuttamassa keskustan kenttää siitä, että jäsenyyshakemus on jätettävä, kun Ruotsikin jätti edelliskesänä, Haaviston mtk: n miehet syyttivät Ahoa ja Väyrystä maansa myyjiksi. Nyt Haavisto on tullut ruotuun, joutunut vastuuseen, ja EU-vastaiseksi kääntyvä Väyrynen pääsee maksamaan Lapin puikulat Lapin puikuloina.

Myös Esa Härmälällä on syytä vahingoniloon. Härmälä siirtyi mtk:sta pääministerin erityisavustajaksi valmistelemaan Suomen jäsenyyshakemusta, ennen kaikkea maatalouden osalta.  Härmälän valmistelevat kymmenet, elleivät sadat maatalouden reunaehdot eivät alkuunkaan riittäneet Haavistolle. Nyt Haavisto on tullut hänen takuumiehekseen.

Härmälän oma takinkäännös tulee olemaan yhtä raju kuin Väyrysen. Kun hänet puoli vuotta myöhemmin valitaan Haaviston seuraajaksi, hän ryhtyy tulisesti arvostelemaan sopimusta, jota hän on itse ollut Brysselissä tekemässä.

 

Heikki Haaviston pahat aavistukset ovat käyneet toteen jo tänä aamuna, ennen lähtöä, kahdellakin tavalla.

Pohjoismaisten neuvottelijoiden palaveriin on vihdoin Brysselistä saatu maataloustukialue-ehdotus. Kartta on karkea, mustanpuhuva kopio, viivat vedetty suurpiirteisesti vapaalla kädellä, mutta pääasia kyllä selviää. Kun Suomen ”pohjoisen maatalouden” raja piirretään 62. leveyspiirille — Parkanon ja Kiteen korkeudelle — Ruotsin tukialueen musta paksu makkara ulottuu jopa Suomen eteläpuolelle, aina Värmlantiin asti.

Kuukausikaupalla on intetty ”pohjoisen maatalouden” koskevan koko maan aluetta. Yes, yes, komission miehet nyökyttävät. Nyt Suomi ei saa, mitä pyytää, ja Ruotsi, mitä ei edes pyydä.

Aamuhämärissä, seitsemältä, oli tavattu pääministeri. Aho vaatii, että elintarvikkeiden tulleista pidetään kiinni. Jalostusporrasta on suojeltava, meijereitä ja teurastamoita. Vaikka maanviljelijät saisivat tulotukea, ylivelkaantunut elintarviketeollisuus joutuu kohtuuttomiin vaikeuksiin. Siksi maataloutta ei voi pudottaa kertarysäyksellä EU:n hintatasoon. Hinnat on sopeutettava hiljaksiin, siirtymäajalla eli kansanomaisesti: liittymistasausmaksulla, aca:lla (Accession Compensation Amounts).

Tietysti samalla, Aho terottaa, on saatava koko maahan myös tuottajatukea, johon EU:n on osallistuttava jollain osuudella.

Haavisto tietää Ahon vaatimukset mahdottomiksi.

Helppo Ahon on määrätä. Hän ei ole nyt pääministeri, vaan puoluejohtaja. Kumartaa keskustan kentälle, samalla pyllistää Brysseliin.

Suomi voittaa!

Ruotsin sotakone on laskeutunut Brysseliin perjantaina 15.45. Mustien autojen takapenkillä, matkalla Suomen EU-edustustoon, pääneuvottelijat saavat kuulla, että siksi illaksi suunniteltu ministeritapaaminen on peruttu.

EU-ministerineuvoston kokous pitkittyy Charlemagnessa. 300 metrin päässä, Rue de Trèvesillä, suomalaisilla on aikaa katsoa televisiosta jääkiekon MM-kisojen välieräottelua, joka ratkaisee loppuottelupaikan.

Suomi johtaa Kanadaa vastaan 2-0, kun lähetys loppuu.

Kaikki ovat tyytyväisiä, eritoten suurlähettiläs Erkki Liikanen. Hän tekee kaikkensa, jotta neuvottelijoilla olisi kylmässä kaupungissa kotipesä. Heidän on saatava rauha sadoista vieraista naamoista ja pelottavastakin kansainvälisestä karusellista.

Liikanen eristää huolellisesti paikalla olevasta 11-henkisestä neuvottelujoukkueesta ydinviisikon: ministerit Haavisto ja Salolainen, vs. valtiosihteeri Sundbäck, alivaltiosihteeri Satuli ja tietysti hän itse. Liikanen suojelee sisärengasta, tekee sen tärkeäksi.

He ovat muskettisotureita. Vain pienin, luottamuksellisin porukka pystyy todella tekemään rajujakin ratkaisuja. Kun koko valtuuskunta kokoontuu, vaihtoehtojen harkinta on ennemmin näennäistä, liian sekavaa ja aikaavievää.

Sisärenkaan liepeillä kiikkuvat useimmin ulkoministeriön virkamiehet Antti Kuosmanen ja Kare Halonen, valtuuskunnan sihteeri sekä oikeusministeriön eta-toimiston päällikkö, Niilo Jääskinen, juristi ja ”porukan viisain mies”. Halonen ja Jääskinen ovat nuorimpia, alle nelikymppisiä.

Muut hoitavat kukin omaa tykkiä. Ulkoministeriön apulaistoimistopäällikkö Eikka Kosonen vastaa aluetukineuvotteluista, kauppa- ja teollisuusministeriön ylijohtaja Bo Göran Eriksson hioo omalla tahollaan kaupan teknisiä kysymyksiä, ja Lasse Aarnio valtiovarainministeriöstä rahoitusasioita. Esa Härmälä, maatalousministeriön Paavo Mäkinen ja edustuston Kalevi Hemilä valmistelevat maatalousratkaisua.

Kaikki paikallaolevat neuvottelijat ovat miehiä. EU-koneiston huipputehtävissä ei ole yhtään naista. Eikä ulkoministeriössä ylipäätäänkään.

Ministereiden avustajia, maatalousasiantuntijoita ja edustuston virkailijoita Liikanen ei päästä edes syömään neuvottelijoiden kanssa samaan huoneeseen. Kun Reijo Kemppinen, tiedottaja, ja Jan Vapaavuori, Salolaisen avustaja, marssivat kiellosta piittaamatta saliin, joviaali Salolainen huikkaa sisään muutkin nuoremmat virkamiehet.

Valtuuskunta sopii välittömästi vaikenemisen laista. Vuotoja ei sallita. Pelätään, että kotimaan välineissä esitetyt tiedot Suomen tavoitteista ja tunnelmista välittyisivät oitis takaisin Brysseliin, vastapuolen hyödyksi. Komissiossa luetaan suomalaisia lehtiä, tarkkaankin. Neuvottelijat on rauhoitettava näinä historiallisina hetkinä.

Ilmapiiri on juhlallisen tärkeilevä. Ollaan kuin agentteja, puuttuu vain että kellot synkronoitaisiin.

Ulkoministeri on eri mieltä kuin pääministeri.

Heikki Haavisto tietää, että komissio ei suostu edes väliaikaisiin elintarviketulleihin. Se on ollut selvää viime marraskuun lopulta, kun muut komissaarit kävelivät René Steichenin yli. Nyt komission maatalousosasto, DG6, ei suostu edes neuvottelemaan mahdollisen siirtymäajan pituudesta, olisiko se viisi vai viisikymmentä vuotta.

Maatalousosaston ”ystävistä on tullut vihollisia”, Haavisto suree ääneen pitkin viikonloppua.

Valitettavasti Suomen maatalouden sopeutussunnitelma on koko vuoden mittaisen neuvottelukierroksen ajan perustunut yksinomaan aca-malliin, jolle on saatu kaikkien Poliittisten Tahojen kannatus. Mutta aivan viime kierroksilla komission vapaakauppamiehet ovat puskeneet tahtonsa läpi.

Virallisesti vaatimuksesta pidetään tietysti kiinni. ”Suomi lähtee siitä, että maatalouden sopeutuksessa tarvitaan siirtymäaika…”

Jo talvella on hahmottunut sekin pulma, että jos halutaan neuvottelujen viimeiselle kierrokselle mahdollisimman laaja tuki, hallitus ei voi pitää tullisuojaa ainakaan tärkeimpänä tavoitteenaan. Salolainen on muistuttanut muille ministereille, että demareita on turha pyytää apuun, jos ruuan hinta ei EU:ssa laskisikaan, kuten puolue on luvannut. Siirtymäjärjestely on suomalaisille kaikkein kallein ratkaisu, ja kuluttajan ääni on kokoomuksellekin välttämätön.

Salolainen on virittänyt ahkerasti vanhaa sinipuna-akselia — ja värvännyt oppositiota yhteiselle asialle jopa eduskunnan kuppilasta. Hallitus selittää, että jos suinkin koko maahan onnistutaan neuvottelemaan EU:n epäsuotuisimpien alueiden (lfa) maataloustukea — niin jäsenyys tapahtuu kaikille otollisin ehdoin. Niin vain Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja löytävät itsensä vaikeroimassa eurotovereille suomalaisen talonpojan surkeutta  kuin mitkäkin 4H-kerholaiset.

Valmistellessaan viimeisiä maatalouskannanottojaan Brysseliin helmikuun 8. päivänä hallitus on väläytellyt hintojen kertarysähdyksen, Big Bangin mahdollisuutta, kunhan ehdoista sovitaan.Ensinnäkin on saatava rahaa — unionin on korvattava hintojen alennus roimalla viljelijätuella ja sitä on saatava jakaa koko maahan. Elintarviketeollisuudelle pitää saada maksaa tukea, vaikka se periaatteessa olisikin kiellettyä. Ja on saatava jokin tae siitä, että elintarvikemarkkinoihin voidaan puuttua, suojalauseke.

Esa Härmälää harmittaa ”entisen piian strategia”. On annettu ymmärtää.

Esko Aho on joustanut kansallisen yksimielisyyden edessä, mutta ajaa silti sopeutusmallia, jolla varmistettaisiin, että maatalouden ei tarvitse sopeutua.

Haavisto tietää, että nyt on ymmärrettävä antaa. Hän on vain ihan tyhjän päällä. Ei ole mitään varmaa tietoa, kuinka EU kertarysäyksen järjestäisi. Tulisiko siirtymäkorvausta, minne ja miten. Haaviston nuorilla avustajilla on neljä päivää aikaa iskeä lukuja laskentaohjelmiin, ja kyetä arvioimaan edes suunnilleen kuinka suomalaisen talonpojan kohtalonkysymys ratkeaa.

EU:n hintojen ja Suomen hintojen ja tukien ero on noin kahdeksan miljardia markkaa vuodessa. Siitä pitäisi saada unionin tukena mahdollisimman paljon takaisin. Jos Big Bang -korvaus on riittävän suuri, keskustan puheenjohtajakin saattaa olla tyytyväinen.

Suomeen saatavien viljelijätukien ehdoton vähimmäissumma, jonka psykologiakin jo sanelee, on puolet kahdeksasta miljardista. Ja se on saatava koko maahan. Mutta vaikka kuinka tivattaisiin, Haavisto ei tietenkään sano tavoitetta ääneen.

– Haluamme mahdollisimman paljon ja mieluimmin kaikki, jos se vaan on mahdollista, hän määrittelee.

Jopa mtk tietää, että kertarytinään joudutaan. Pohjalan joukot ovatkin varmistamassa, että rahaa sataa riittävästi. Paljonko on riittävästi?

– Viljelijälle on sama, mistä raha tulee, pääasia että joku maksaa, Pohjala filosofoi lauantai-iltana edustuston kokkareilla, nauttiessaan ranskalaista viiniä ja skotlantilaista lohta.

Perjantai-iltana Sundbäckillä on hyviä uutisia, Liikasella huonoja.

Sundbäck on soitellut pitkin iltaa ja tavannut tuttuja. Hän on kuullut, että ministerineuvosto on päättänyt osallistua tuntuvalla korvauksella kertasopeutuksen kuluihin. Tarjous on odotettavissa huomenna.

Liikanen kertoo, että ministerien kokousta eilen valmistellut EU-suurlähettiläiden neuvosto ei suostunut siihen, että koko Suomesta tulisi epäsuotuisimpien alueiden tuen tukialue. Yhtä nihkeä on komission maatalousosasto — vastoin toisen komission osaston,  neuvotteluja tähän asti pyörittäneen laajentumisyksikön kantaa.

Yksikön johtajalla Steffen Smidtillä ja Suomi-neuvottelijalla Francisco Granellilla ei ole enää paljon tekoa; lämmittelybändi siirtyy syrjään, kun varsinainen show alkaa.

Niinpä Veli Sundbäck ryhtyy oitis valmistelemaan ministereille puhenuotteja huomisen ensimmäisiä tunnusteluja varten. Niissä vaaditaan lujasti lfa-tukea koko maan alueelle.

Sadan prosentin tuesta tulee Haavistolle kynnyskysymys. Hänen on pidettävä edes

toinen keskustan puheenjohtajan vaatimuksista.

Ulkoministeri tietää, että mikään neuvottelutulos ei riitä viljelijöille. Mutta sitä hän jännittää, riittääkö tulos keskustan puheenjohtajalle, varsinkin kun hän ei tiedä, riittääkö tälle mikään tulos.

Theodoros Pangalosin pokeri ei pidä, ei millään.

Lauantai-iltapäivänä Charlemagneen ilmaantuu toinen toistaan köyhempiä joukkueita, jotka vakuuttavat maansa köyhyyttä ja jälkeenjääneisyyttä. Ei heillä olisi varaa mitään maksaa ja kaikki tuet he välttämättä tarvitsisivat. Suomen delegaatiossa on yksi erityisen murheellinen Hintsan pienviljelijä, joka on huolissaan 65 peltohehtaarinsa ja yli 200 metsähehtaarinsa kohtalosta.

Portugalilaiset toimittajat, jotka takovat kolhiintuneita kirjoituskoneitaan, katsovat kademielin ankeiden arktisten alueiden kollegoiden salkkumikroja ja kännykkäpuhelimia.

Ironia huipentuu siihen, että EU:n puheenjohtajamaa on köyhä Kreikka. Syvimmässä lamassakin möyrivän suomalaisen keskimääräinen bkt-osuus on kolme kertaa suurempi kuin kreikkalaisen.

Theodoros Pangalos, Kreikan Eurooppa-ministeri ja neuvottelujen johtaja, murjaisee heti:

– Kyllä suomalaisilla rahaa on. Siltä ainakin näyttää, kun katselee suomalaisia turisteja Kreikan hiekkarannoilla.

Suomalaiset ovat loukkaantuneita, he uskovat itsekin fiktioonsa köyhästä kehitysmaasta, jonka torpparikurjalisto kituu kivisillä ja kyisillä peltotilkuillaan.

Raskas ja kulmikas Pangalos hirvittää hakijoita. Päällekäyvän itseriittoinen 130-kiloinen, Helmut Kohlin kokoinen mies lausuu aina tilaisuuden tullen kovalla ja möreällä äänellä röyhkeyksiään, joista hän on kuuluisa, eikä ota vastaväitteitä kuuleviin korviinsa. Yhtä empaattinen ja sympaattinen kuin sarvikuono johon on istutettu Jorma Reinin aivot.

Ensimmäisessä lehdistötilaisuudessa Pangalos tölväisee naistoimittajaa:

– Taidat olla ruotsalainen pikkutyttö, joka haluaa vain paljon rahaa…

Pangalos tekee ensimmäisen tarjouksen, jota hän luonnehtii ”anteliaaksi”: 10 miljardia markkaa neljälle hakijalle neljäksi vuodeksi.

Itävaltalainen diplomaatti vääntää virnuillen puheenjohtajan nimen Panglossiksi.

Tohtori Pangloss on Voltairen Candide-romaanin henkilö. Tämä suuri opettaja saarnaa, että  ”elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa”. Kaikki kärsimys ja pahuus osoittautuu lähemmässä tarkastelussa hyväksi ja oikeaksi, kaikella on jumalallinen tarkoituksensa.

Haavisto ja Salolainen tyrmäävät tarjouksen heti. Kaavamaisesti laskettuna Suomi saisi 500 miljoonaa vuodessa. Välimatkaa vähimmäistavoitteeseen jää vielä 3,5 miljardia. Kaiken kukkuraksi Pangalosin raha ei ole edes kaikilta osin todellista rahaa, minkä Pangaloskin myöntää.

So what, on tohtori Panglossin viesti. Turha ruikuttaa.

Suomalaiset säästäkööt itseään turhalta murheelta ja sopeutukoot EU:hun mukisematta, koska parhaassa mahdollisessa maailmassa asiat eivät voi olla toisin kuin ne ovat.

 

Kreikka ei soisi pohjoismaille killinkiäkään. Eteläisiä maita huolestuttaa muutenkin, että unionin poliittinen ja kulttuurinen painopiste kallistuu vauraisiin protestanttisiin maihin. Akheloosin tupakkafarmarit ja Bretagnen kalastajat hyväksyvät uudet jäsenet vain maksumiehiksi.

Köyhien jäsenten on vaikea niellä, että uudet rikkaat jäsenetkin saisivat aluetukea, erityisesti kun ”köyhät” alueet eivät ole köyhiä edes oman maan keskiarvoon verrattuna. Kainuu ei ole erityisesti kurjempi kuin Uusimaa, kiitos keskustalaisen aluepolitiikan. Etälypsyn.

Suomalaiset eivät vaadikaan takapajuisten seutujen tukea, vaan päinvastoin, kalliin asumisen korvausta. Syrjäseutujen harva-asutuksen ylläpitäminen maksaa satoja miljoonia, ellei jo miljardeja.

Edellisenä viikonloppuna aluekomissaari Bruce Millan on jo esitellyt osastonsa laatimaa uutta tukiluokitusta, harvaan asuttujen alueiden tukea. Sunnuntaina ministerineuvosto on hyväksynyt Tavoite kuutosen, johon Suomesta kelpuutettaisiin Lappi, Kainuu, Kuusamo, Pohjois-Karjala ja Etelä-Savo.

Suomalaiset ovat niin tyytyväisiä, että Haavisto on ollut jo viikko sitten valmis allekirjoittamaan komission esityksen ”vaikka heti”.

Sinipuna-akseli haluaisi vielä kuitenkin pitää paketin auki. Jos EU ei syystä tai toisesta suostu maksamaan Suomelle roimaa tuottajatukea, mutta kompensoisi vastaavasti mittavalla aluetuella, raha tulisikin jaettavaksi myös kokoomuksen ja Sdp:n kannatusalueille, taajamiin ja taantuviin teollisuukauppaloihin.

Toisin kuin puoluetoverinsa, Erkki Liikanen olisi valmis aluetukiratkaisuun saman tienkin. Suurlähettiläs markkinoi saavutusta omanaan, onhan hän tehnyt kaupat kahden kesken ”hyvän ystävänsä” Millanin kanssa.

Kuutostuen ulottuvuus ja taso ovat vain yhä sopimatta.

Jälleen kinataan rahasta. Jota Suomi haluaa ”mahdollisimman paljon, mieluimmin kaikki, jos se vaan on mahdollista”.

 

Lauantai 26. helmikuuta 1994 on ensimmäinen kevätpäivä Brysselissä. Aurinko pilkottaa viimein kuukausien lyijynharmaasta tihkusateesta. Alkuviikosta on ollut pakkasta ja satanut lunta, mikä on saanut spagettivatikaanin liikenteen lopullisesti kaaokseen.

Suomen ja Ruotsin tyylit ovat täysin vastakkaiset.

Suomen neuvottelijat omaksuvat alusta pitäen pessimistisen, pahantuulisen ja puhumattoman perusilmeen. Osittain se on ihan aitoa. Haavistolla ei ole paljonkaan liikkumatilaa saada Helsinkiä tyydyttävä sopimus, se on aina huono lähtökohta neuvottelulle. Siksi on annettava vaikutelma, että reppu on valmiiksi pakattuna porstuassa.

Vain Sundbäck saa esiintyä. Hän kertoo toimittajille heti lauantaiaamuna:

–Taustatiedot ja lausunnot tulevat jatkossa vain neuvottelujohdolta,  hyvin yhdenmukaisina ja yhtä aikaa kaikille.

Tai ei kenellekään.

Kemppisen tehtävä on pitää tiedotustilaisuudet lyhyinä, jotta ministerit eivät vahingossa puhuisi ristiin tai pussiin. Tiedottaja turhautuu nopeasti, kun huomaa, ettei saa tiedottaa; ei hänellä olisi tiedotettavaakaan, kun ei ole tietoa.

Loppuvaiheessa kuluu 18 tuntia ilman, että suomalaisille toimittajille tuodaan mitään tietoa neuvotteluista. Suomalaisneuvottelijat sulkeutuvat huoneeseensa, hautuvat marinadissaan.

Samaan aikaan Ruotsin ministerinelikko järjestää säännöllisiä videopalavereita Tukholmaan. Paitahihasillaan esiintyvä Dinkelspiel valottaa neuvottelujen kulloisiakin vaiheita eduskunnan EU-valtuuskunnalle. Suomalaiset toimittajat olisivat saaneet parhaiten tietoa soittamalla ruotsalaisille kansanedustajille. Ihan totta.

Lauantaiaamusta alkaen Dinkelspiel kollegoineen jakaa aurinkoisia lausuntoja, joiden viesti on päinvastainen kuin Suomen: hyvin menee, sopimusta tehdään tosimielellä.

Sekin on strategiansa. Dinkelspiel levittää tarkoituksella käsitystä, että Ruotsi on valmis tekemään sopimuksen vaikka yksinkin. Ruotsalaisia huolestuttaa Suomen maatalousratkaisu, semminkin kun he ovat havainneet Ahon ja Haaviston pyrkivän eri suuntiin, samoin Norjan taipumaton asenne kalakiistaan: ”Emme luovuta sintin sinttiä!” Ruotsi luo painetta naapurimaihin, koska se haluaa välttämättä kaikki kolme sopimusta.

Ruotsin neuvottelut ovat helpommat kuin Suomen.

Suomi uppoutuu hyvin yksityiskohtaisiin viilauksiin komission pikkutarkimpien pykäläkamreerien kanssa. Legalistisuus on suomalaisille ylipäätään luontaista; uhrataan aika ja vaiva periaatteen muotoiluun, taskulaskin otetaan esiin vasta lopuksi. Ja jos raha ei riitä, on turvauduttava Poliittiseen Tahtoon.

Ruotsinkin on selvitettävä tukku teknisiä yksityiskohtia kalastuskiintiöistä salmonellaan. Mutta koska länsinaapurin tuottajahinnat on jo viime vuosikymmenen lopulta pudotettu eurotasoon, sen ei tarvitse kyhätä suurta ja kohtalokasta maatalouspakettia. Ruotsi keskittyy tinkimään pääsymaksualennusta, tutustumistarjousta.

Valtiovarainministeri Anne Wibble vaatii 12 miljardin markan jäsenmaksualennusta ensimmäisiltä neljältä vuodelta. Mistä rahat, se on EU:n ongelma. Miltä momentilta, missä muodossa, sekin on EU:n ongelma:

 

                Jag vill ha mina pengar tillbaka!

Komissio on kauhuissaan, hyytävät muistot hiipivät mieliin. Kuuluuko jostain käsilaukun paukutusta?

Suomalaiset ovat sentään voineet keskittyä yksin omiin neuvotteluihin. Kreikkalaiset ovat hypänneet kyytiin vasta viime vaiheessa, pari kuukautta sitten. Heidän täytyy hoitaa kaikki neljä hakijamaata, joilla on tyystin erilaiset ongelmat ja painotukset.

Jo yksinkertainen kertolasku osoittaa, että hässäkkä on väistämätön.

Ministerineuvoston kahdentoista jäsenen välillä yksimielisyys ei ole edes periaatteessa mahdollista. Suurikaan maa ei voi jyrätä tahtoaan läpi, saatikka Kreikka.

Kolmastoista maa pöydässä on komissio, joka vaalii raivokkaasti omia pyhiä paragraafejaan, ja torpedoi väsymättä ministereiden keskenään tekemiä emolehmänkauppoja, jopa neuvottelujen jälkeen.

Suomella on yksi neuvottelu, Kreikalla 4 x 13 eli 52. Korrrrttipakka.

Ennen kuin EU voi neuvotella Suomen kanssa, sen pitää neuvotella keskenään. Perjantaina Unionin kahdellatoista ministerillä ei kerta kaikkiaan ole yhteistä kantaa yhteenkään suureen neuvottelukysymykseen. Eikä yksimielisyyttä siitäkään, millä tavoin neuvottelujen pitäisi edetä. Lauantaina ministerineuvosto kokoontuu uudestaan, eikä Pangalos saa edelleenkään asioita järjestykseen.

Jotta kanta voitaisiin muodostaa, pitää olla edes tietoa. EU:ssa ei ole tehty läksyjä.

Lauantai-iltapäivän komissio tutkii Norjan Huippuvuorten kansainvälisoikeudellista asemaa suhteessa vuoden 1920 Pariisin sopimukseen ja Itävallan ekopiste-järjestelmän vaikutuksia rekkaliikenteen volyymeihin alppisolissa.

Täydessä kaaostilanteessa neuvottelut on pakko jakaa. Kreikan lisäksi johtoon tulevat Belgia ja Saksa, edellinen ja tuleva puheenjohtajamaa, eli troikka.

Aikaa voittaakseen Pangalos jakaa hakijamaat troikalle, siten, että Kreikka ottaa sekä Suomen että Ruotsin. Pangalos tapaa ruotsalaiset, Suomen tunnustelut aloittaa lauantaina neljän aikaan iltapäivällä Kreikan ulkoministeriön valtiosihteeri Giorgios Papandreau, pääministeri Andreas Papandreaun poika.

Papandreau Juniorilla on pohjoismaista taustaa, hän on asunut Ruotsissa ja puhuu kieltä. On hänellä suhde Suomeenkin. Jollain 1960-luvun pohjoismaisella kesäleirillä Papandreau on heilastellut Ilkka-Christian Björklundin pikkusiskon kanssa.

– Jag förstår Era problem, men jag kan inte hjälpa Er, Papandreau ilmoittaa suomalaisille, ennen kuin häipyy tyystin tavoittamattomiin.

Saksalaisille ei ymmärrettävästikään voida uskoa Itävallan Anschluss-neuvotteluja. Itävalta kuuluu siis Belgialle. Valitettavasti Belgian ulkoministeri Willy Claes on parhaillaan Bujumburassa, Burundin pääkaupungissa. Belgiaa edeltänyt puheenjohtajamaa oli Tanska, mutta ulkoministeri Niels Helveg Petersen on palannut jo kotiin viikonlopun viettoon. Niinpä Saksaa seuraavan puheenjohtajan, Ranskan Eurooppa-ministerin Alain Lamassouren mieluisaksi tehtäväksi jää huolehtia EU-rekkojen oikeudesta jyrrätä alppisolissa. Itävaltalaiset valittavat, että ranskalainen hiostaa kuin julma rehtori jälki-istuntolaisia.

Daimler Benzin itävaltalainen päälobbari Dr. Glatz osallistuu omalla hienovaraisella tavallaan synnyinmaansa jäsenyysneuvotteluihin. Hänen suunnitelmansa otetaankin läpiliikenneratkaisun pohjaksi. Daimler Benzin mielestä itävaltalaisten ympäristöaktivistien vaatimus rajoittaa rekkojen määrää on turhan kaavamainen, kun olennaista on sopia päästöjen määrästä.

Ratkaisussa on sekin järki, että sattumoisin Mercedes Benz on kehittänyt vähäpäästöisimmät rekka-autot, joiden häkä- ja typpipäästöt alittavat jo nyt vuonna 1996 voimaan astuvan EU-normiston.

Saksan EU-suurlähettiläs Dietrich von Kyaw joutuu vetämään Norjan pirullisia kalastusneuvotteluja. – Enhän minä tiedä mitään kaloista, hän kauhistelee.

Ei se haittaa. Ei Pangaloskaan, vaikka on taloustieteen tohtori, ymmärrä mitään maataloudesta. Tämän hän ilmoittaa hakijoille ylpeänä.

 

Hän ei ole ainoa. Muutkin ovat antaneet suosiolla periksi.

Suomi on vaatinut lfa-tukiin uutta kategoriaa, ”pohjoista tukea”, mutta kun ei saanut sitä läpi, nyt ”pohjoinen tuki” tarkoittaakin omaa, itse maksettavaa tukea. Kansalliset tuet on EU:ssa kielletty.

Suomalaisilla on eurooppalainen näkökulma, EU:lla kansallinen. Suomalaiset selittävät, että Suomi on Euroopan epäsuotuisin ja pohjoisin maa. Komissio sallii tuet vain Suomen epäsuotuisimmille ja pohjoisimmille alueille.

Prosentit ja leveyspiirit menevät sentään päittäin. Suomi haluaa lfa-prosentiksi siis 100, EU on valmis tarjoamaan 50. Suomi vaatii pohjoisen tuen etelärajaksi 60. leveyspiiriä — sattumoisin melkein 100 prosenttia — ja EU:n mielestä pohjoinen alkaa vasta 62. leveyspiiriltä, jonka yläpuolelle jää reilu 50 prosenttia pelloista.

Tätä järkeilyä suomalaiset yrittävät kaikin keinoin — vihastuneina, epätoivoisina, maanittelevina — oikoa. Turhaan.

Kun he yrittävät löytää ymmärtäjiä, ihmiset kernaasti vaihtavat kepeämpiin puheenaiheisiin, kuten polyyppeihin.

EU-ministerit antaisivat kaikkein mieluiten Suomelle könttäsumman rahaa, jos sillä voisi taata, ettei vain tarvitse enää perehtyä pohjoiseen maatalouteen.

Kun Haavisto koettaa kärsivällisesti kertoa mikä on ”halla”, Portugalin ulkoministeriön valtiosihteeri keskeyttää hilpeästi:

– Suomi, eikös se ole jossain Tanskan tienoilla?

Italialainen neuvottelija neuvoo ruotsalaisia maitokiintiöissä: hankkikaa ihmeessä Norrlannin navetoihin puhveleita!

EU ei laske puhvelinmaitoa maitokiintiöihin, ja siitä tulee oikein maukasta mozzarellaa.

Lauantaina komission budjettiosaston miehet ovat ryhtyneet leipälajiinsa, luovaan kirjanpitoon. Koska jäsenmaat eivät teknisistä syistä voi enää saada vuoden 1995 cap-tukea, vastaavat summat joka tapauksessa vähennetään jäsenmaksuista. Ja Ruotsillekin voi maksaa ylimääräistä maatalouden kertasopeutuskorvausta, vaikka sen maataloutta ei tarvitsekaan enää sopeuttaa.

– EU on ovela neuvottelukumppani. Se iskee kiilaa pohjoismaiseen rintamaan tarjoamalla Ruotsille maataloustukea suoran jäsenmaksualennuksen asemasta, Haavisto noituu.

Haavisto määrittelee ”pohjoismaisen rintaman” aika itsekkäästi. Suomi ja Ruotsi kun ovat rintaman eri puolilla. Mitä kauemmin ”liittymistasausmaksu” on henkitoreissaan, sitä kauemmaksi Ruotsin ratkaisu siirtyy. Maataloutensa sopeuttanut Ruotsi ei saa haluamiaan rahoja aca-mallista. Ruotsi on melkeinpä kohtuuttoman solidaarinen Suomelle, kun se ei aja näkyvämmin itselleen edullista mallia, kertarysäystä.

Mutta Suomi on kateellinen, Aku Ankka Hannu Hanhelle.

Sunnuntaiaamu, 27. helmikuuta 1994 lupaa Brysseliin toisenkin kevätpäivän.

Härmälä ja Haavisto ottavat lujasti yhteen.

Neuvotteluvaltuuskunta kokoontuu edustuston pohjakerrokseen järjestetyssä huoneessa, vaaleanharmaassa, alastomassa ja anonyymissa. Sellaisia on kaikissa seurakuntien tai ay-liikkeen kurssikeskuksissa, ryhmätyöhuoneita ja monitoimitiloja, seinät ovat sermimäisiä, katoissa loistelamput, kalusteet liikuteltavia, kestäviä, halpoja ja pinottavia. Kymmenen kevyttä ruskeaa pöytää on aseteltu suorakaiteen muotoon, ja muovituolit viidelletoista hengelle.

Päädyssä istuvat Salolainen ja Haavisto paitahihasillaan, välissään rääpälemäinen Suomen pöytälippu, muistutuksena kotopuolesta. Salolaisella on ylimääräinen sormus etusormessa, amuletti.

Heidän takanaan on fläppitaulu ja piirtoheitin, jonka päälle ministeri on heittänyt takkinsa. Ministereistä katsottuna vasemmalla istuvat Liikanen ja Haaviston avustajat, Sundbäck ja muut tärkeimmät neuvottelijat oikealla.

Mustaa kahvia, vissyä, ruutupaperia ja taskulaskimet.

Maatalousmiehet ovat käyneet jo edelliset päivät tiukkoja keskusteluita siirtymäkausivaatimuksesta valtuuskunnan iltakouluissa, jotka ovat edustuston saunassa venyneet pikkutunneille asti.

Esa Härmälä otaksuu, että aca-malliin on vielä mahdollisuus. Kolme mahtimaata Saksa, Ranska ja Britannia on sen takana, samoin Tanska.

Kukaan ei sen sijaan tiedä, onko mitään toivoa saada koko maahan lfa-rahaa. Jos tavoite jää vajaaksi, ulkopuolelle jäävälle alueelle voidaan maksaa maatalouden ympäristötukea, Härmälä muistuttaa.

– Ei sen varaan voi mitään laskea, Haavisto purkautuu.

Liian epävarmaa. Rintama ei saa rikkoutua; on pysyttävä siinä vaatimuksessa, että unioni rahoittaa koko maahan pohjoista tukea.

Härmälä jänkkää takaisin, että hän on nähnyt EU:n papereissa ympäristötukeen varatun 850 miljoonaa markkaa vuodessa. Kansallisesti voi maksaa saman verran eli yhteensä kunnioitettavat 1,7 miljardia markkaa. Pohjoisesta tuesta ei sen sijaan ole mitään mainintaa, hän piikittelee.

Haavisto syyttää katkerasti virkamiehiä harhaanjohtamisesta.

Salolainen koettaa olla puuttumatta asiaan. Aina kun hän lausuu mielipiteen maataloudesta, asiantuntijat kumminkin kohauttelevat ärtyneinä hartioitaan. Salolaisen osa on ennemmin lepytellä, valaa toiveikkuutta. Hän kun on ennenkin ollut.

Muiden usko alkaa olla koetuksella. Kolmas neuvottelupäivä on alkanut, eivätkä asiat ole edenneet mihinkään.

Liikasella ja Haavistolla on sentään takanaan sekä tuponeuvotteluita että maatalousneuvotteluita.

Ero tuponeuvotteluihin tai maatalousneuvotteluihin on se, että nyt ei olla tuponeuvotteluissa tai maatalousneuvotteluissa. Nyt pelataan sokkona kolmiulotteista simultaanishakkia, johon ilmestyy uusia pelaajia, asemat vaihtuvat arvaamatta, ja nappulat, ja peli.

Ei tiedetä, kuka tai mikä on vastapuoli, niitä on monta. Ei tiedetä, paljonko voidaan saada, mitä, mistä ja milloin.

Ja kuka neuvotteluita edes vetää.

Vastuu Suomen neuvotteluista on luisunut David Williamsonille, komission pääsihteerille. Sundbäck käy aamupäivällä epävirallisessa tapaamisessa, EU-kielellä non-kokouksessa. Williamson on kutsunut paikalle ison joukon komission maatalousosaston väkeä, jotta Sundbäck saa tolkutettua, että nykyinen acquis ei todellakaan riitä ratkaisemaan Suomen maatalouden siirtymäjärjestelyitä.

Sundbäck viestittää, että ennen kuin EU on valmis laajentamaan lfa-tuen maksualuetta, Suomi ei harkitsekaan Big Bangia. On myös varmistuttava muista ehdoista.

Williamsonista ja hänen kakkosmiehestään, Carlo Troyanista, tulee avainkaksikko, joka vie neuvotteluja eteenpäin.

Meklarit.

Khaos on kreikkaa ja tarkoittaa kuilua.

Khaos on maailmansyntymytologian ”rajaton alkukuilu, joka oli olemassa ennen luotuja kappaleita, mutta johon sisältyivät kaiken olevaisuuden idut”.

– Kaaos voi joskus olla uutta luova elementti, Theodoros Pangalos selittää runollisesti arvostelijoille, jotka eivät ymmärrä kreikkalaista kosmologiaa.

Kaaos voi olla myös hallitsemisen väline.

Sen suomalaiset saavat kokea sunnuntaina iltapäivällä. Ensimmäisessä kunnollisessa palaverissa suomalaisista läsnä ovat vain ministerit ja Sundbäck, EU-puolella on miesylivoima, toistakymmentä ihmistä. Paikalla ovat Pangalos esikuntineen, laajentumisesta vastaava ulkoasiainkomissaari Hans van den Broek ja hänen kabinettipäällikkönsä Sipke Breuwer, Steichen, Williamson., ministerineuvoston pääsihteeri Niels Ersbøll, Smidt ja muita.

Sekavassa kokouksessa EU:n edustajat puhuvat päällekkäin, suomalaiset vaikenevat päällekkäin. Pangalos keskeyttää van den Broekin, Steichen Pangalosin.

On myös epäselvää, mistä neuvotellaan.

Sekä troikka että Suomi tuovat omat, sinänsä yhteneväiset listansa auki olevista kysymyksistä, niitä on lähes 20, melkein kaikki maataloutta ja aluepolitiikkaa.  Puhutaan kohdasta yksi, ja ennen kuin päästään lopputulemaan, ollaan kohdassa kolme, josta jotenkin harhaillaan asiaan kaksi. Suomalaisille jää epäselväksi, sovittiinko asioita, tai edes hahmotettiinko sama kysymys. Haluttaisiin kannat paperilla, EU-puoli ei halua mustaa valkoiselle.

– Kreikkalaiset eivät vain ole sellaisia luterilaisia kuin me, että paperit olisivat järjestyksessä ja asiat ojennuksessa, paikalla ollut analysoi. – Suomessa kansalaissotaa on helppo tutkia, kun joka ikisellä työväenyhdistykselläkin on huolellisesti tehdyt pöytäkirjat.

 

Pangalos kääntelee neuvottelijoita vartaassa koko sunnuntain.

Hän ilmoittaa heti aamulla, että Suomi on hakijamaista lähimpänä ratkaisua. Salolainen ja Haavisto kiistävät järkyttyneinä. Eihän ole vielä päästy edes neuvottelemaan.

– Kreikkalainen retoriikka on hurmannut teidät, Haavisto soimaa toimittajia.

Epätoivo alkaa hiipiä suomalaisiin. Neuvottelupäivä kuluu, eivätkä he ole nähneet vilausta minkään ”olevaisuuden iduista”.

Suomalaiset sukkuloivat ministeritapaamisissa. He kohtaavat Ranskan  Lamassouren, Irlannin Kittin ja Tanskan Helveg-Petersenin.

Siitä, mitä todella tapahtuu, ovat tärkeimpiä lähteitä komission Williamson ja Troyan, samoin ministerineuvoston pääsihteeri Niels Ersbøll, kohta eläkkeelle siirtyvä tanskalainen euroveteraani. Ersbøllille hetki on historiallinenkin, juuri hän allekirjoitti eec:n puolesta Suomen ja talousyhteisön tullisopimuksen yli 20 vuotta sitten.

Neuvottelun takarajaan on aikaa 30 tuntia, eikä Suomi ole päässyt edes esittämään kantojaan ministerineuvostolle. Mitään ei yhäkään tapahdu.

– Tilanne on kuin basaari, Pangalos luonnehtii.  – Nyt ollaan tinkimisvaiheessa.

Pikemminkin bordelli, moni huomauttaa. Kaikkien jäsenmaiden neuvottelijat ovat tuskastuneet tilanteen tahmeuteen ja sekavuuteen, ja he valittavat kreikkalaisista muille EU-jäsenmaille.

Hätähuuto kuullaan. Saksalaiset, tanskalaiset ja britit päättävät kutsua samana iltana hakijamaat vuorotellen kaikkien kahdentoista eteen. Pangalos vastustaa ajatusta, mutta ministerineuvosto päättää järjestää yhteisen neuvottelukierroksen kokouksensa jälkeen.

Ministerineuvosto kokoontuu iltakuudesta lähtien. Sillä aikaa Haavisto, Salolainen, Sundbäck ja Liikanen istuvat neuvotteluvaltuuskunnalle osoitetussa ankeassa huoneessa Charlemagnen kolmannessa kerroksessa, syövät edustuston järjestämiä eväitä ja käyvät läpi ministereiden puhenuotteja. Viereisissä huoneissa lusivat ruotsalaisten, norjalaisten ja itävaltalaisten valtuuskunnat. Ulf Dinkelspiel katsoo muistiinpanojaan ja ihmettelee: ”Mein Angst”, minun pelkoni, mitä hänen nyt oikein pitää sanoa? Wibble korjaa: Main Arguments.

Sundbäck soittaa Helsinkiin, Smolnaan, jonne Suomen hallitus kokoontuu iltauutisten suoran lähetyksen aikaan. Ei ole paljon kerrottavaa.

Loppuilta kuluu. Odottaminen nöyryyttää. Vaikka se ei olisi tarkoituksellista, se ajaa tarkoituksensa.

Samaan aikaan töykeä kreikkalainen sarvikuono rymistelee pitkin käytäviä ja julistaa, että Suomen neuvottelut on melkein käyty.

Sundbäck, Satuli ja Liikanen oivaltavat tyylin merkityksen.

Liika kiltteys kostautuu.

Suomalaiset ovat avanneet kaikki palaverit järjestelmällisesti Sundbäckin laatimilla blues-nuoteilla. Kappaleen nimi on You Treat Us Wrong. Näin se alkaa:

”Olemme hyvin huolestuineita siitä, että meitä ei käsitellä tasaveroisesti muiden hakijamaiden ja nykyisten jäsenten kanssa…”

Totta helvetissä, ei ole tarkoituskaan, vastapuolen kohtelias hymy kertoo.

Surumielinen toruminen ei sittenkään riitä. Mutta on liian myöhäistä muuttaa tyyliä. Ja mahdotontakin. Haavisto on tiukka, mutta arka. Hän esittää ehtoja, mutta ei aloitteita. Salolainen on kokenut, seitsemän vuotta takana, mutta turhan innokas.

Salolainen on neuvotteluvaltuuskunnan puheenjohtaja, ja muodollisesti korkeammalla, vaikka nyt runnotaan nimenomaan Haavistolle kuuluvaa ratkaisua, josta poliittisen vastuun voi ottaa vain Haavisto. Se on hankala yhdistelmä.

Ministerit kyllä kunnioittavat toisiaan — Väyrysen ja Salolaisen välillä oli aina korkeajännite. Mutta kun vetäjiä on kaksi, ei ole yhteistä mieltä ja tahtoa, semminkin kun ”dynaamisella duolla” kemiat eivät kohtaa.

Niinpä Suomen neuvotteluissa esiintyy jin ja jang: yksi yrmeä ja yksi hymyilevä ministeri.

He ovat molemmat Sundbäckin varassa, joka on kävelevä filofax. Yksi neuvottelija kirjaa tylyn arvion: ”Ilman Sundbäckiä ministeriä vietäisiin kuin ruumista reellä.”

Sundbäckin päässä kaikki kymmenet, sadat asiat ovat tarkassa järjestyksessä. Jos valtiosihteeri saisi ruokamyrkytyksen, muut eivät kerta kaikkiaan uskaltaisi viedä neuvotteluja loppuun. Mutta viileän älyllinen herrasmies ei korota ääntään, keskeytä puhujaa, kiihdy, paukuta nyrkkiä pöytään.

EU-ministerit täräyttävät mielipiteensä suoraan, diplomatiasta tai hienotunteisuudesta piittaamatta. He painostavat ja uhkailevat siekailematta.

Kokousten jälkeen Haavisto huokailee:

– Nämä ovat kovia ja kylmiä ihmisiä. Kovia ja kylmiä.

Suomalaiset eivät osaa vastata samalla mitalla, vaan vaikenevat loukkaantuneina. Hiljaisuus luetaan, vaikka väärinkin, heikkoudeksi.

Ei riitä toteamus, että ”ehdotus ei miellytä”. Pitää tuohtua teatreaalisesti, ja pauhata: Ei missään tapauksessa!

Suomalaiset tajuavat, että laimea tyytymättömyys tulkitaan myöntymisen merkiksi. He taas helposti ottavat jees-jees-lupaukset turhan kirjaimellisesti — usein tarkoitetaan aivan päinvastaista.

Haavisto esittää myöhemmin, perjantaina 4. maaliskuutta eduskunnassa jälkiviisasta itsekritiikkiä: ”Minusta meiltä puuttu kansallinen itsekkyys. Se on tullut jo jossain määrin neuvotteluissakin esiin. Vastapuolelta on kysytty, onko miellä riittävästi kansallista mentaliteettiä.”

Neuvotteluja sivusta seurannut komission A2-virkailija naureskelee suomalaisten turhaa kiltteyttä.

– Jäsenyysneuvotteluissa kävi ilmi, että ette ole tottuneet ankaraan juonitteluun. Ette vaadi paljon. Olette niin kohteliaita.

– Kuvittelette, että vastapuoli ei ymmärrä. Kyllä vastapuoli ymmärtää, se ei vain halua antaa teille sitä mitä pyydätte.

 

Ruotsi voittaa!

Ulf Dinkelspiel ja Anne Wibble keräävät ympärilleen sankan muurin toimittajia ja valokuvaajia, kun he ilmestyvät lehdistötilaisuuteen jännittämään Lillehammerin olympiajääkiekon loppuottelua Ruotsi – Kanada. He karjuvat ja kannustavat niin kuin miljoonat muut penkkiurheilijat sinä sunnuntai-iltana — minäkin, anopin luona Vantaan Tikkurilassa.

Dinkelspieliä hätyytetään aluetukineuvotteluun, mutta ottelua on jäljellä vielä 13 minuutta. Hän ei malta lähteä kesken kaiken, vaan lähettää jonkun vastahakoisesti ottelusta luopuvan virkamiehen.

Dinkelspiel ja Wibble ilmoittavat itsevarmoina pitävänsä tiedotustilaisuuden ”sen jälkeen kun Ruotsi on voittanut kultamitalin”.

Ruotsi voittaa onnekkaasti rangaistuslaukauskisan.

Olympiafinaalin olisi pitänyt olla Suomi – Ruotsi. Mutta sen jälkeen, kun Belgian television lähetys perjantaina loppui, kanadalaiset tasoittivat toisen erän lopulla ja nujersivat järkyttyneet suomalaiset viimeisessä erässä, 3–5.Tyypillistä. Onni sorsii Aku Ankkaa, mutta hymyilee Hannu Hanhelle.

Sunnuntai-iltana kello 23.20 suomalaisministerit pääsevät viimein EU:n ulkoministerien pakeille, Charlemagnen 15. kerrokseen suureen juhlasaliin.

Neuvosto on lopetellut työillallisensa, jonka tarkoitus on rentouttaa ilmapiiriä, vaikka kokousta ei keskeytetäkään. Pääsalissa istuvat ministerit, viereisessä ministerien sijaiset eli korkeimmat virkamiehet, kolmannessa vähäisempi väki.

Vaaleanruskeaksi paneloidussa huoneessa, pyöreän pöydän ympärillä istuu 26 miestä, ministerit avustajineen. Keskelle jäävään reikään on sijoitettu viherkasveja. Haavisto ja Salolainen istahtavat Pangalosia vastapäätä, nahkaisille jojotuoleille, joissa on suuri kiusaus keikutella.

EU-ministerit painottavat, että hakijoiden on nyt ilmoitettava, mitkä ovat niiden kannalta tärkeimmät asiat. On keskityttävä olennaiseen. Kahteen–kolmeen pääasiaan.

Suomalaiset toistavat vaatimuksensa siirtymäajoista. Ei tule kuuloonkaan, EU toistaa.

Molemmilla ministereillä on tummansininen puku.  Haaviston sinisessä kravatissa on vain hillittyjä vihertäviä diagonaaliraitoja, kun taas Salolaisella on psykedeelisesti kuvioitu silkkisolmio, ja Koff Light Beer -merikotkasolmioneula sekä rintapielessä pikkuinen kokoomuksen leijona.

Hyväntuulinen Salolainen kaataa itselleen reippaasti edessä olevasta litraisesta Chaudfontaine -vissypullosta, ja ehtii tuskin juoda lasin tyhjäksi, kun tapaaminen on jo ohi.

 

Kello on jo yksi aamuyöllä, kun neuvottelijat pääsevät edustustoon saunomaan ja suunnittelemaan strategiaa. Nyt on se hetki. Heillä on käsissään komission valmistelema tarjousluonnos.

Se on Suomen jäsenyyssopimus, pääpiirteittäin.

Seuraavat 42 tuntia neuvotellaan yksityiskohdista — maito- ja sokerikiintiöistä, suojalausekkeesta ja eläintaudeista — yritetään tinkiä lisää rahaa ja onnistutaankin. Ne ovat tietysti Suomelle tärkeitä yksityiskohtia, mutta yksityiskohtia silti.

Pangalos on siis puhunut totta. Sopimus olisi tehtävissä.

EU:n sunnuntainen Agro-Budgetary Package on lähestulkoon se, mikä lopulta hyväksytään. Neljänä ensimmäisenä jäsenyysvuonna Suomi saa maatalouden sopeutukseen liittyviä budjettihuojennuksia ja cap-tukea 700 miljoonaa ecua eli noin 4,4 miljardia markkaa.

cap-tukea vastaava jäsenmaksualennus on lähes 1,8 miljardia markkaa 1995 — siit´edes se maksettaisiin tukena. Big Bang -sopeutuskorvaus on ensimmäisenä vuotena reilut 1,2 miljardia markkaa, josta se alenee asteittain kaavan 5:6, 2:6, 1:6, 0 mukaan.

Neuvottelijat olivat mielissään siitä, että EU oli valmis maksamaan epäsuotuisten alueiden lfa-maataloustukea  85 prosentille peltopinta-alasta. Ulos jäävää aluetta voitaisiin auttaa ympäristötuella — Härmälä oli oikeassa — peräti 1,7 miljardilla markalla vuodessa, josta puolet maksaa EU.

Koko maatalouspotti 1995 on reilut neljä miljardia markkaa, siis yli puolet EU:n ja Suomen hintatasoerosta.

Salolainen soittaa keskellä yötä presidentti Koivistolle pitkän puhelun, ja selostaa yksityiskohtaisesti tilanteen. Koivisto vaikuttaa tyytyväiseltä.

Myös Sundbäckillä, Satulilla ja Liikasella on kaikki syy tyytyväisyyteen. Mutta jos laari diplomaattien mielestä on melkein täysi, maatalousmiehistä se on melkein tyhjä. Haaviston muoto on musta.  Luvattu lfa-raha ei ole vuoristotukea. Ja edelleenkään kotimaista tukea ei saisi jakaa 62. leveyspiirin alapuolelle. Kuutostuki ei ole korkein mahdollinen. Elintarviketeollisuudesta ei mitään.

Mutta kaiken pakollisen epätietoisen vetelehtimisen jälkeen miehiin on ammuttu adrenaliinipanos. Nyt alkaa neuvottelu.

Valtuuskunnan on nyt päätettävä, lähteekö se neuvottelemaan EU:n tarjoamista Big Bang -miljardeista. Se ei ole mahdollista, ellei siirtymäkausivaateesta olla valmiita luopumaan virallisestikin. On vain vahvistunut, että komissio ei anna periksi. Jos aca-mallia vielä väännetään, joudutaan todennäköisesti keskeyttämään neuvottelut ja palaamaan kotiin. Mahdoton sanoa, milloin pöytään päästään uudestaan.

Tiukan keskustelun jälkeen valtuuskunta päättää yksimielisesti suosittaa Helsinkiin, että kertarysäykseen suostutaan, kunhan ehdot sovitaan.

Vaikka Salolainen kysyykin juhlallisesti jokaiselta: ”Onko valtuuskunta yksimielinen”, Haavisto päätöksen käytännössä tekee, hänellä on vastuu, hän saa nenälleen seuraukset. Hän se joutuu soittamaan keskustan puheenjohtajalle.

Heikki Haavisto puhuu yöllä Esko Ahoa ympäri, selittää tilannetta.

Aho ei anna lupaa. Elintarviketeollisuus joutuu kohtuuttomiin vaikeuksiin. Siirtymäkautta on yritettävä.

Suljettuaan puhelimen Haavisto miettii tilannetta. Ahon vaatimus on ristiriitainen, hän haluaa sekä pitää kiinni siirtymäajasta että jatkaa neuvottelua. Se ei ole mahdollista. Haavisto on informoinut, että aca-mallista ei käytännössä enää neuvotella. Aho ei silti kiellä jatkamasta neuvotteluja Big Bangista. Jos tulos ei miellytä, on Ahon tehtävä kutsua neuvottelijat kotiin.

Jos uskaltaa.

On tietenkin selvää, että keskustan puheenjohtaja vain varmistaa selkäpuoltaan, vihaisten viljelijöiden ja arvaamattoman Väyrysen varalta.

Käytännössä neuvotteluvaltuuskunta kävelee pääministerin yli.

 

Maanantai, aamuyö, 28. helmikuuta 1994.

Suomalaiset viettävät viimeisen yönsä viiden tähden SAS-hotellissa Brysselin ydinkeskustassa, jonne edustusauto kuskaa pikkutunneilla ministeri Salolaisen, takapenkille istuu yleensä myös Sundbäck, ja eteen avustaja Vapaavuori jos mahtuu. Muut menevät taksilla. Haavisto kuljetetaan toiseen suuntaan, hän yöpyy Antti-poikansa, kansainvälisen maatalouslobbarin asunnossa. Liikanen heittää usein Haaviston itse.

Urhea von Kyaw istuu norjalaisten turska-opintopiirissä kolmen aikaan yöllä ja yrittää selvittää, mikä ero on ”kierrätyskalalla” ja ”paperikalalla”.

Williamson ja Troyan vetävät komission Breydel-talossa läpi yön neljän virkamiehen koplaa, joka laatii suurta pakettia, kompromissiehdotusta. ministerineuvoston aamupäivän kokoukseen. Tämä on komission oma laji, puolueeton sovittelu.

Liikanen ja Sundbäck saapuvat Williamsonin luo aamutuimaan Suomen papereiden kanssa. Papereita vertaillaan jälleen non-kokouksessa. Suomen esitykset maitokiintiöistä ja tax-free-viinan tuontirajoituksista saavat myönteisen vastaanoton.

Kiitos Liikasen suhteiden, Suomella on EU:n tarjouspaperi ennen kuin muuta hakijat ovat sen saaneet — tai edes EU. Se faksataan Helsinkiin. Sisäministeri Mauri Pekkarinen ehtii tyrmätä EU:n aluetukitarjouksen jo tuntia ennen kuin EU tekee aluetukitarjouksen.

Valtiosihteeri palaa edustustoon, jossa laaditaan Suomen uutta maatalousesitystä, ensimmäistä ehdotusta kertarysähdyksen järjestämiseksi ja kustantamiseksi.

Aho ei edelleenkään anna lupaa luopua aca-mallista — joka juuri samoilla hetkillä kuolee lopullisesti ministerineuvoston kokouksessa. Ranska on ollut epäröivällä kannalla, mutta Jacques Delorsin ripityksen jälkeen Lamassoure vetoaa sydänverellään EU:n sisämarkkinaohjelman koskemattomuuden puolesta.

Kokouksen jälkeen, neljältä iltapäivällä alkaa olla ratkaisun henkeä. Se näkyy Salolaisen reippaassa askeleessa, kun Suomen neuvottelujohto palaa Charlemagneen ministerikokoukseen. Se näkyy ministereiden solmioissakin, jotka ovat eilisiä juhlavammat. Salolaisen punaisessa kravatissa on pieniä sinisiä ja keltaisia pilkkuja; Haaviston sinisessä solmiossa kullankarvaiset pisteet muodostavat vinoraidoituksen.

Salolainen rientää edellä, perässä hiihtää Haavisto, viimeisinä Liikanen ja Sundbäck kohteliaan välimatkan päässä.

Charlemagnen aulassa on kova kuhina, kuin myyntimiesten viikonloppuseminaarissa missä hyvänsä konferenssihotellissa, mustan suonikuvioisen marmorin ja punaisen plyysin turvallisen asiallisissa kehyksissä. Paitsi että tv-kameroita on kaikkialla, kirkkaat lamput sytyttävät yht´äkkiä milloin millekin miesjoukolle kylmän, värisevän auran.

Kun hissin ovi sulkeutuu suomalaisnelikon jälkeen, äkilliset valoilmiöt katoavat. Palataan lobbyn odottavaan tunnelmaan, jonka kalustoon kuuluu hiljainen tasainen sorina — kunnes taas Valta pyrähtää sisään ja kameramiehet stumppaavat röökin  hätäisesti tennariin.

Neljännentoista kerroksen virastokäytävässä pääneuvottelijat menevät hanhemarssia, kunnes suurlähettiläs pysähtyy huoneen 14 60 kohdalla. Ministeritkin kääntyvät takaisin, tulevat ovelle, tervehtimään Suomen toivoa, neuvottelujen pelastajaa.

Kalleinta ystävää —

Sinä aamuna kaupunkiin on ratsastanut Poliittinen Tahto.

Saksan ulkoministeri Klaus Kinkel on saanut liittokansleri Helmut Kohlilta lyhytsanaisen tehtävän: järjestä sopimus.

Kun Saksa asettuu troikan johtoon, EU-osapuolen strategia muuttuu täydellisesti. Kohl haluaa säilyttää momentumin itään päin laajenemiseksi. Jos tämä kierros epäonnistuu, Puolalle, Unkarille, Tsekille ja Slovakialle ei ole tarjona toivon hippuakaan.

Liittokansleri on käyttänyt kaiken painonsa Kinkelin tien tasoittamiseksi. Edellisenä viikonloppuna, Saksan hallitsevan kristillisdemokraattisen puolueen CDU:n konferenssissa Hampurissa Kohl on vakuuttanut kollegoilleen Pertti Salolaiselle ja Carl Bildtille, että sopimus syntyy määräajassa.

Kinkelin tietä tasoittavat Saksan tahto ja komission johdon myötämieli, ja niiden yhteispeli. Kohl on lähettänyt vetoomuskirjeen Felipe Gonzálezille — samalla hetkellä  Jacques Delors on Madridissa taivuttamassa Espanjan pääministeriä. Kohl lähettää Kinkelin mukaan oman ulkopoliittisen avustajansa Joachim Bitterlichin, arvovaltaisen taustavaikuttajan. Hän on Delorsin kabinettipäällikön Pascal Lamyn läheinen ystävä; enarkkeja molemmat ja Delorsin oppilaita.

Saksalaisvirkamiehistä myös Hans von Plötz ja valtiosihteeri Jürgen Trumpf nousevat loppusuoralla ratkaisijoiksi.

Eteläisen Euroopan pelot osoittautuvat aivan oikeiksi. Saksa ei aio jäädä tinkimään muutamista miljardeista.

Basaari on siivottava, Kinkel ärisee kreikkalaisille.

Pangalosilla ja Kinkelillä on selvä good cop – bad cop -työnjako, kuten amerikkalaisten elokuvien poliisikuulusteluissa. Kumpi kumpikin on, riippuu yleisöstä. Suomalaisille Pangalos on öykkäreistä katalin ja Suomessa mökkeilevä Kinkel urhea sankari. Vanhoille jäsenmaille Pangalos on  altis ja väsymätön EU:n puolustaja ja Kinkel taas maidensa myyjä. Saksalaisten armoton painostus jää kuumentamaan pitkäksi aikaa jäsenmaiden välejä, ja heti neuvotteluiden jälkeisellä viikolla Kinkelillä onkin edessään lepyttelymatka Ranskan pääministerin Edouard Balladurin ja presidentti François Mitterandin pakeille.

Erotuomari saapuu Afrikasta. Samana yönä rasittavalta Burundin-matkalta palannut Belgian ulkoministeri Willy Claes tasapainottaa molempiin suuntiin. Hän tukee Saksan politiikkaa, mutta kuuntelee muitakin, jarruttaa Kinkelin törmäyksiä.

 

Salolainen paiskaa aurinkoisesti hymyillen kättä Klaus Kinkelin kanssa, sitten Haavisto vähemmän tuttavallisesti, aremmin.

Troikalla, van den Broekilla ja Steichenilla ei ole paljon uutta annettavaa. Listalta karsitaan viisi–kuusi asiaa, mutta toisaalta jo eteneviksi luullut asiat pysähtyvät.

Puheenjohtaja käy päälle kuin puskutraktori. Neuvosto on istunut koko iltapäivän, ja kun 12 ministeriä ja komissio on kerran vaivalla saatu yhteisen kannan taakse, sitä on täysin mahdoton enää avata suomalaisten oikkujen ja pikkuseikkojen takia, Pangalos melskaa.

Ankara tyyli syntyy väistämättömyyden pakosta.

Perusongelma on, että Pangalosilla ei ole valtuuksia luvata yhtään enempää kuin mihin ministerineuvosto on sitoutunut. Näissä kokouksissa ei voida päättää mitään, uudet ehdotukset on aina hyväksytettävä isolla joukolla, se nielee tunteja.

Liian monta asiaa on auki, osapuolia on liikaa, ja aikaa lopultakin hyvin vähän. Yhdessä viikonlopussa, jossa ajassa kaikki eivät saa aikaiseksi edes kirjettä tai koottua Lundia-hyllyjä, pitää kirjoittaa käänteentekeviä valtiosopimuksia.

Pangalosin on pidettävä hirveää kirettä. Jos pieninkin näistä palasista liikahtaa, kaleidoskooppi on sekaisin. Jotta pieninkään asia heruisi kolminkertaisen siivilän läpi — hakijat, jäsenet, komissio — on ravisteltava. Kovaa ja ankarasti.

Siksi suomalaisille työnnetään ultimatumia kurkusta. On lakattava kärttämästä lfa-tukea koko maahan, kun sitä ei voi edes teoriassa maksaa, säännöt estävät. Vaikka valtuuskunta sitä muodollisesti esittää, unioni ei enää suostu keskustelemaan siirtymäkaudesta.

Kaikki hakijamaat hylkäävät EU:n tarjoukset.

Aikaa on enää kahdeksan tuntia. Mutta koska acquis communautaire ei erikseen säädä kellonaikoja, vuorokausi määrätään vaihtuvaksi vasta aamunkoitteessa, seitsemältä.

 

Edustuston auto saa viedä suomalaiset saman tien takaisin Rue de Trèvesille. Turvallisuusmiehet pitävät vahtia sateessa — Brysselin kevät on päättynyt — ministerineuvoston ahtaalla, pikkuisella pysäköintipaikalla. Salolainen astuu oikealta takapenkille, Haavisto jää hetkeksi jumiin autojen väliin, sujuttautuu Salolaisen viereen. Sundbäck istuu pelkääjän paikalle.

Edustustossa osa valtuuskunnasta kerkeää syömään viimeisen ehtoollisen. Seuraavan kerran neuvottelijat saavat ruokaa 24 tuntia myöhemmin, jotkut ovat silloin olleet syömättä puolitoista vuorokautta.

Suomalaiset palaavat Charlemagneen muutaman tunnin päästä. Kymmenen aikaan valtuuskunnan päämaja muutetaan kolmannen kerroksen ahtaisiin luokkahuoneisiin, pieneen huoneeseen ja vielä pienempään. Ne on tarkoitettu parille, kolmelle ihmiselle, mutta nyt sinne ahtautuu koko joukkio, toistakymmentä henkeä.

Jos EU hallitsisi suunnitelmallisen psykologisen sodankäynnin, tuskin voisi nujertavammin osoittaa, että te olette tiellä, ylimääräisiä, hoidetaan asia pikaisesti. Paperit kasataan pöydille, muutama kannettava tietokone viritetään. Käytäviltä kannetaan lisää tuoleja, jotta väki mahtuu istumaan, ja kohta nuokkkumaan, seinänvierille.

Käytävän muilla delegaatioilla on vielä ahtaampaa; Itävallalla on mukana peräti 80-henkinen joukkue ja Ruotsillakin 40-päinen porukka. Suurin osa jää vellomaan edes taas alastomalle käytävälle, katto ja seinät samoja harmaita, harmaita ja loputtomia huokoisia kuitulevyjä, harmaata ja haurasta ja askeettista — elementtisisustamisen autiomaata kerros kerroksen päälle, korridoori korridoorin jälkeen.

Muuta tehtävää ei ole kuin pitkästyä — muovikortsuun pakattu kolmioleipä, euroleipä, kädessä, juoma-automaatin ympärillä — eikä pitkästyminen ole vielä päässyt edes alkuun.

Naulakot tursuavat takkeja, ja on ahdasta kuin koululuokan narikassa.

Valtuuskunta vie vastauspaperinsa Pangalosin joukkueelle 22.30. Se on sama paperi kuin EU:lta tullut, sikäli että siinä on samat numerot ja viitteet — asiakohdissa on tietysti eri sisällöt.

Ahon vaatimuksesta neuvottelijat esittelevät listan mtk:n ”loppoojille” sekä Erkki Tuomiojalle, joka norkoilee Charlemagnessa demarien puolivirallisena edustajana.

Suomalaiset ovat tehneet ratkaisevan muutoksen strategiaan.

 

Mikä on neuvotteluvaltuuskunnan mandaatti, liikkumavara?

Teorian haavemaailmassa neuvotteluvaltuuskunta toimii hallituksen työrukkasena, ja tuo tuliaisiksi Helsinkiin toivotun tuloksen. Jos ja kun asiat eivät etene piirustusten mukaan, Haavisto, Salolainen ja Sundbäck soittavat pääministerille, joka palaverin pidettyään antaa uudet ohjeet Brysseliin, luvan tinkiä vahemmän olennaisissa, vaatimuksen pitäytyä elintärkeissä vaatimuksissa.

Neuvottelujen kaleidoskooppia, kymmenien toisiinsa vaikuttavien osien keskinäistä liikehdintää ei pysty selostamaan riittävän tyhjentävästi. Pääkaupungista tulevat ohjeet ovat liian ylimalkaisia, jyrkkiä ja ristiriitaisia. Yksi ja toinen ministeri haluaa ehdottomasti pitää kiinni yhdestä ja toisesta asiasta, joka on kaikille muille täysin yhdentekevä.

Hallitus kokoontuu Smolnaan kello 21 Brysselin aikaa. Ministerit opastavat cocktail-lihapullaa tarmokkaasti heilutellen: ”Tavoitteista on pidettävä kiinni, mutta poikki ei saa päästää.”

Vain valtuuskunta kykenee käytännössä arvioimaan, mistä tavoitteista voi pitää kiinni ja kuinka kauan, ennen kuin neuvottelut katkeavat.

Maanantai-iltanakaan Esko Aho ei taitu. Hän ilmoittaa, että asteittaista hintasopeutusta on ajettava tiukasti.

Juu, juu, ministeri Salolainen hymähtää ja iskee silmää muille. Ahon temppuilu muistuttaa nuorisoseurantalon puskateatteria. Haavisto synkkenee entisestään: keskustan puheenjohtajalta ei ole odotettavissa tukea, luottamuslausetta. Aho voi, jos haluaa, vielä sanoutua irti neuvottelutuloksesta, sulkea hänet pakkaseen.

aca-malli mainitaan kokouksessa, mutta Big Bangin ehdoista keskustellaan jo yksityiskohtaisesti. Valtuuskunta hiipii pääministerin yli, varpaisillaan.

– Emme ole päässeet lähellekään puoleenväliin kahdeksaa miljardia, Haavisto väittää julkisuudessa, vaikka se on ylitetty ajat sitten.

Toisen, vielä keskeisemmän linjavaihdoksen Aho on hyväksynyt. Suomi ei enää vaadi lfa-tukea koko maahan, vaan pyrkii varmistamaan, että jotakin tukea voidaan aina itse maksaa. Kaikkea ei voi vaatia yhtä aikaa, asiat on pantava tärkeysjärjestykseen.

Suomi on vaatinut 100 prosenttia, EU tarjonnut 85. Nyt valtuuskunta yrittää rakentaa kirkon keskelle kylää, ehdottaa riidan puolittamista 92 prosenttiin.

– Tukea on ehdottomasti saatava koko maan alueelle, Pertti Salolainen julmistelee julkisuudessa, samaan aikaan kun tästä ”ehdottomasta” vaatimuksesta on luovuttu.

Tiistai juoksee vastaan, kun neuvotteluvaltuuskunta ahtautuu huoneeseensa puoli kahdentoista aikaan sommittelemaan vastausta EU:n reaktioon.

Seitsemän lfa-prosentin iltalypsyyn EU ei suostu, ei myöskään vuoristotukeen. Sen sijaan Big Bangin yksityiskohdat ovat selvillä: voidaan laatia kaksi suojalauseketta, joista toinen mahdollistaa hätätilassa myös kansallisen maataloustuen, toinen antaa luvan puuttua elintarvikemarkkinoihin, jos tulee ”vakavia vaikeuksia”.

Eikka Kosonen on käynyt luvuttomia kierroksia aluetuen kokonaisuudesta laajentumisyksikön tanskalaisen apulaisjohtajan Peter Stub Jørgensenin kanssa. Kuutostuki on nyt vahvistunut korkeimmaksi mahdolliseksi, mutta suomalaiset haluavat jakaa viiden vuoden 3,2 miljardin markan kokonaispotti mahdollisimman monelle ihmiselle. Neuvotteluja hidastaa sekin, että EU:lla on vanhat kartat, joissa esiintyy olemattomia seutukuntia.

Kare Halonen ja Antti Kuosmanen luonnostelevat vastauspaperia, joka pitäisi vielä ehtiä faksata Smolnaan, kuulla reaktiot ja tehdä mahdollisia muutoksia. Tulee kiire, koska Salolainen on mennyt lupaamaan vastauksen tunnin sisällä.

Härmälä hermostuttaa muut vaatimalla, että paperit pitää lähettää vielä erikseen maatalousministeriöön: kyllä siellä englantia osataan.

Kinastelun jälkeen Martti Pura saa paperinsa.

Keskiyö tulee, kuvaajat kokoontuvat kellon ympärille, jossa lukee 1 Mars, Mardi 0:00. Viidennessätoista kerroksessa kello todellakin symbolisesti pysäytetään. Sundbäck käy viemässä puheenjohtajalle Suomen papereita.

Helsingissä ministerit katselevat ikkunasta maanviljelijöiden öistä protestia, joka on kalpea jälkinäytös edellisen viikonlopun suuresta mielenosoituksesta. Koko Pohjois-Espa oli silloin tukossa, kun talonpojat kippasivat lumikuorman EU:n edustuston rappusille. Nyt viljelijät tyytyvät heittelemään vähän jyviä juhlahuoneiston portaille.

”Fuck you, EU” lukee yhdessä kyltissä.

Mielenosoitus saa aikaan kolarin Esplanadilla.

Samaan aikaan pelti rytisee Brysselissäkin.

 

Scrapies! Scrapies!

Scrapies! Mikä helvetin scrapies!

Pangalos saa aiheen uuteen teatraaliseen kohtaukseen, kun Suomen paperit tulevat myöhässä. Hän kieltäytyy aluksi ottamasta niitä käsittelyynkään.

Kaiken lisäksi lista on liian pitkä.

Sitä mukaa kun asioita on saatu etenemään, eteen ilmaantuu yhä uusia kysymyksiä. Puran kanssa neuvoteltuaan Härmälä on palauttanut listalle muun muassa lammastaudin, scrapiesin. Myös Haavisto vaatii, että kaikki mahdolliset maatalouden epäselvät yksityiskohdat pysyvät papereissa. Varmuuden vuoksi.

Te pidätte meitä pilkkananne, Pangalos arvelee. Nyt Suomi vaatii Pangalosia perehtymään EU:n eläinlääkitysmääräyksiin ja lampaiden siemennesteen viennin siirtymäaikoihin.

Sundbäck pysyttelee viileänä, mutta Satuli ja Liikanen ovat harmissaan.

Pangalosilla on kaikki syy tulkita, että suomalaiset eivät pääse keskenään sopuun siitä, mistä oikein neuvotellaan. Pangalos on oikeassa pauhatessaan, että suomalaiset eivät haluakaan ratkaisua. Siltähän se näyttää.

Vanha brittiläinen eurodiplomaatti on muistellut, että juuri maatalousbyrokraatit ovat neuvottelijan painajainen — etenkin kun ne pääsevät saarnaamaan eläintaudeista. Kaikki muu on vähäpätöistä, kun taipumattomat evankelistat paasaavat kalkkunoiden rinotrakeiitista tai tarttuvasta laryngotrakeiitista: neuvottelun sijaan huoneessa tapahtuu fysiikan kirjoista tuttu ”legendaarinen vastustamattoman voiman törmäys elottomaan esineeseen”.

Vaikka muskettisoturit ovat yleensä järkähtämättömän yksimielisiä, nyt maatalousmiehet erottuvat diplomaateista. Maatalousmiehet tuijottavat sinänsä tärkeisiin erikoiskysymyksiin. Diplomaattien mielestä asioilla on tärkeysjärjestys, ja molempien osapuolten velvollisuus on pitää neuvottelu vauhdissa.

Suomen täytyy joustaa, etsiä ratkaisuja aktiivisesti, osoittaa halukkuutta.

Nyt Pangalos menettää toivonsa. Suomi siirretään jäähylle.

 

Kuka avaa pään?

Tupo-neuvotteluista on tuttua se, että kukaan ei halua olla ensimmäinen, kun pelätään että seuraava saa paremman sopimuksen. Mutta samaan aikaan pelottaa, että jos naapuri saa tavoitteensa täyteen, itsellä kasvaa paine hyväksyä heikommatkin ehdot.

Suomen neuvottelukuntaa painaa, pelottaa ja ahdistaa se, että EU on arvellut Suomen kypsyvän ensimmäisenä.

Suomi ei tahtoisi olla ensimmäinen. Se vaikuttaisi turhan innokkaalta, eritoten kepun silmissä. Ja sitten kaikki epäilevät, että on vaadittu vähemmän kuin toiset, jos saadaan ensimmäisenä suostumus. Aina joku viisastelee, että olisi pitänyt vielä kiristää.

Helppohan se Helsingissä on neuvotella.

Suomalaiset vilkuilevat koko ajan huolestuneina, miten Ruotsi etenee. On ehdottoman välttämätöntä, että Suomi ei joudu tyytymään millään tavoin huonompaan sopimukseen kuin Ruotsi.  Eli kääntäen: Ruotsi ei saa saada parempaa sopimusta kuin Suomi.

Siksi Haavisto tuohtuu, kun Ruotsi saa hänen mielestään ”kohtuuttoman hyvät edut”.

Haaviston suuttumus ”Ruotsin kohtuuttoman hyvistä eduista” on tunnetasolla ymmärrettävä: Suomen kärsiviä torppareita ei haluttaisi auttaa, mutta Ruotsille syydetään ilmaista rahaa.

Loogisesti katsoen rahat, jotka Ruotsi saisi, eivät olisi Suomelta pois. Päinvastoin. Jos Ruotsi saa pyytämäänsä rahaa maataloustukena, todennäköisesti Suomikin saa mitä haluaa.

Ruotsin siivellä sopiminen on tietysti nöyryyttävää. Vaikka Suomi saisi pronssimitalin, se kaivertaa, että Ruotsi saa kultaa. Taas.

 

Nyt EU keskittyy Ruotsiin.

Suomalaisia rangaistaan odotuttamalla. Äkkiä suomalaiset eivät ole ajoituksen herroja, vaan joutuvat sopeutumaan muiden tahtiin. He palaavat tappamaan aikaa huoneisiinsa 3-26 ja 3-27. Ministerit kehotetaan yöpuulle. Nyt ei tapahdu enää.

Suomalaiset pelkäävät, että EU:lle riittää menestykseksi Ruotsin jäsenyyssopimus. Että Unioni todella haluaa Ruotsin — Norja ja Suomi tulkoot, jos ehdot kelpaavat.

Painajaismaisin vaihtoehto on, että Ruotsi tekee kaupat, ja Suomi joutuu palaamaan viikon päästä, tai myöhemmin, kun into, vääntö ja tilaisuus ovat väljähtyneet. Ehdot eivät ainakaan paranisi.

Maatalousmiehet jäävät murehtimaan huoneeseen. Sundbäck ja Liikanen sinkoilevat kolmannen ja viidennentoista kerroksen väliä kuin flipperikuulat. Selvittääkseen, onko Ruotsilla sittenkään rohkeutta edetä. Osoittaakseen, että Suomella on tahtoa ja yritystä.

Salolainen ja Liikanen yhyttävät Jacques Delorsin 15. kerroksen kuppilassa, joka muistuttaa itäeurooppalaisen hotellin baaria. Liikanen selvittää, että kynnyskysymyksiä ei ole enää monta, jos EU vain liikahtaa vastaan.

Salolaisen pitkästä kokemuksesta on hyötyä baarissa, hän kaveeraa keskeisten ministereiden kanssa. Mutta varsinainen neuvottelu roikkuu yhä enemmän virkamiesten varassa.

Sundbäck laatii esikuntineen kannanottoja ja suojalausekkeiden muotoiluja, joita hän esittelee Williamsonille ja Troyanille.

Mutta virallisia tapaamisia ei ole enää sovittu, kaikki pysyvät epätietoisuudessa. Vaikka diplomaatit yrittävät pitää neuvottelua käynnissä, takaraivoon hiipii epäilys, josko kaikki on pelkkää sijaistoimintaa.

 

Vaikka Pangalos on koko ajan puhunut ”basaarista”, ostoksia ei voi tehdä, ennen kuin paikalle saapuu Euroopan Mattokauppias.

Kun Jacques Delors saapuu maanantai-iltana kymmenen aikaan ensimmäisen kerran Charlemagneen, käytävät kohahtavat. Kaikki osaavat arvata, että nyt tapahtuu jotakin merkittävää. He eivät tiedä, että sillä hetkellä neuvottelut pelastuvat.

Delors ratkaisee ongelman samalla tavoin kuin kaikki ongelmat viimeisten kymmenen vuoden aikana.

Rahalla.

Kun Delors aamupäivällä onnistui suostuttelemaan ministerineuvoston luopumaan siirtymäkausimallista, säästöön jäi paljon rahaa — vientituki, jolla unioni olisi korvannut uusein jäsenmaiden viljelijöille kotimaan hinnan ja eurohinnan välisen eron. Loppupäivän hän on avustajineen lyönyt lukuja laskimeen.

Delors on painostanut budjettikomissaari Peter Schmidhuberin etsimään rahaa. Budjettiosasto, joka on siihen asti surrut EU:n budjettissa ammottavaa miljardin ecun vajetta, hämmästyy, kun Delors kaivaa 750 miljoonan ecun potin jaettavaksi kaikille neljälle hakijamaalle Pangalosin parhaaksi katsomalla tavalla.

Pangalos katsoo parhaaksi tarjota Ruotsille puolet Delorsin rahoista: 375 miljoonaa ecua, reilut 2,3 miljardia markkaa neljälle vuodelle. Siihen mennessä Ruotsille on esitetty budjettihuojennusta 3,7 miljardia markkaa, joista puolet ensimmäisenä jäsenyysvuonna.

Ruotsalaisia maanitellaan. Tien raivaaminen luvataan palkita. ”Om vi skall vara plog”, EU-suurlähettiläs Lars Anell merkitsee muistiin, ”skall vi ha bra betalt.”

Ruotsi on nyt puolivälissä Wibblen asettamaa tavoitetta.

Mutta ruotsalaistenkin on vaikea tehdä päätöstä, pään avaaminen pelottaa. Joku pääsee moittimaan liiasta innostuksesta.

Neljän aikaan Ruotsi palaa palaveriin, ja tinkaa 500 miljoonaa ecua. Se on virhe. Pangalos ilmoittaa tylysti, että hänellä ei ole valtuuksia tehdä kauppoja. Neuvottelut keskeytyvät. Ruotsalaisia kaduttaa ahneus, olisivathan he voineet hyvinkin tyytyä tarjoukseen.

Nyt he ovat puolestaan joutumassa odottavalle kannalle, muiden armoille. Samalla on ilmennyt täysin odottamaton kriisi: Britannia vastustaa julmetusti Ruotsin maitokiintiöitä. Kenelläkään ei ole aavistusta miksi, mutta pääministeri Carl Bildt yrittää saada John Majoria puhelimeen ympäri Yhdysvaltoja.

 

Myös neuvotteluvaltuuskunnan sisäinen mandaatti elää.

Ministereiden on hyväksyttävä kaikki kaupat, mutta he eivät käytännössä neuvottele. Ei sovi heidän arvolleen kierrellä tinkimässä talvirenkaita. Tiistaiyön varsinaiset neuvottelut käydään käytävillä, kuppiloissa, nurkkauksissa, missä hyvänsä sopivassa sopessa, neljän avainvirkamiehen kesken.

Kun päädytään umpikujaan, ministerineuvosto kääntyy komission meklareiden Williamsonin ja Troyanin puoleen, jotta he löytäisivät kiertoteitä. Suomalaisista Sundbäck ja Liikanen ovat niitä, jotka hakevat päätyökseen ratkaisuja, sovittelevia muotoiluja ja kompromisseja.

Nelikko on tavallaan samalla puolella; heitä yhdistää tavoite pitää neuvottelu liikkeessä. Sundbäck ja Liikanen haluavat löytää mahdollisuuksia vielä silloinkin, kun ministerit ovat jo pakkaamassa laukkujaan. Eiväthän ministerit epäonnistu, vaan he.

He ovat tulkkeja, jotka kääntävät päämiestensä ukaasit ja ultimatumit diplomatian ja lakitekstin kielelle, joustavalle, froteenpehmeälle. Molemmat kaksikot yrittävät kääntää vastapuolen viestit omaan käsitekehikkoon, ja vastaavasti muovata omat sanomansa termeihin ja muotoiluihin, jotka istuvat toisten näkökulmiin.

Sundbäck ja Liikanen tietävät, mitkä muotoilut eivät istu acquis´n järkeilyyn, ja mitkä signaalit sähköistävät minkin jäsenmaan. Williamson ja Troyan taas oppivat suomalaisten kynnyskysymykset.

Mutta kuka määrittelee reunaehdot, silloin, kun virkamies vaatii: ”Sano nyt suoraan, mistä se todella on kiinni!”

Maatalousmiehelle lampaan sperma voi olla kynnyskysymys, mutta diplomaatti tietää, että öiset istunnot eivät ole pelkkä masokistinen kansanperinne: niiden tarkoitus on tehdä mahdollista mahdottomasta, sovittaa sovittamattomat ristiriidat. Kaikki pehmenevät ja kypsyvät. Pikku detaljit peitetään ison sudin reippailla vedoilla.

Sekä komission kaksikko että suomalaisduo pelkäävät, että tilaisuus menetetään nyt, vääntö herpoaa, ja nyt väkisin nujerretut ongelmat kimpoavat uudestaan esiin. Eikä siinä kaikki, kotoiset poliittiset paineet siittävät vielä uusia, nyt tuntemattomia kärhämiä.

Sopimus on tehtävä nyt, he tietävät, mutta eivät voi pakottaakaan.

Diplomaatit joutuvat väistämättä venyttämään valtuutustaan. He joutuvat lupailemaan ministerin puolesta. Joskus he saavat selostaa ministereille jälkikäteen sen, mitä komissiolle on epävirallisesti ehdotettu.

Salolaisen suostuttelu ei ole vaikeaa, koska hän tahtoo sopimuksen. Haavistossa, sfinksissä, on oma lukemisensa. Hän ei koskaan sano kyllä. On erotettava ein eri sävyt.

Jos Haavisto mutisee, että ”en minä tätä kyllä hyvänä pidä”, se tarkoittaa, että idea on vietävissä eteenpäin.

Vaikeinakin hetkinä kokonaisuus nytkähtää aina yhden nikaman eteenpäin.

Kunnes kello lyö kaikki.

 

Epätoivon ensimmäinen aalto iskee kolmen jälkeen aamuyöllä.

Suomalaiset ovat tavanneet Pangalosin, mutta kokous on ollut innoton ja tahmea.

Kohta ruotsalaistenkin neuvottelu pysähtyy. Itävalta ei etene, Norja ei edes halua.

Hakijamaiden valtuuskunnat havaitsevat, että jokaisen tilanne on yhtä hämärä.

Suomalaisneuvottelijat eivät saa edes ruokaa.

Ydinviisikko on joko liikkeessä tai lukkojen takana, niin että eväät eivät ehdi heille saakka. Kukaan ei ole erikseen huolehtinut muonituksesta.

Käytävillä norkoilevalla turhalla joukolla ei ole muutakaan tekemistä kuin mussuttaa kaikki eteen osuvat täytetyt europatongit. Suomalaisetkin pääsevät syömään Itävallan ja Ruotsin kuormasta.

Kolmen aikaan leviää huhu, että edustustosta on tuotu evästä. Sämpyläkori ei koskaan ehdi kolmanteen kerrokseen, kun joku onneton jättää sen lehdistön tiskille. Avustajat ja toimittajat tyhjentävät sen nopeasti.

– Oikein herkullista, suomalaistoimittaja kuvailee. – Kinkkua ja juustoa, tuoretta leipää. Otin saman tien kaksi.

Jälkikäteen hän päivittelee: – Jumalauta, mä söin Sundbäckin sämpylät!

 

Lehdistöbaarista loppuu ensimmäisenä syötävä jo puolenyön jälkeen, ja kohta juotavakin. Rautaesirippu vedetään tiskin yli.

Lehdistöaula muistuttaa entistä erehdyttävämmin kehitysmaan lentoasemaa, johon rähjäiset, köyhät pakolaiset leiriytyvät viikkokausiksi odottamaan poispääsyä. Vaaleanruskeille keinonahkasohville on mytätty takkeja, muovikasseja ja salkkuja, sanomalehdet on varisteltu lattialle. Kuvaajat ja toimittajat torkkuvat miten kuten roskien ympäröimänä, olutpullojen, tyhjien kahvikuppien ja täysien tuhkakuppien keskellä ja tuhkakupeiksi joutuneiden kahvikuppien.

Kuka on valunut sohvalla puoli-istuvaan asentoon, kuka etsii unta Nuori Werther -asennossa pää käsivarteen painettuna, kuka oikoisenaan varastaa koko sohvan, jalat ohikulkijoiden väistettävänä.

Aika ei vain kulu, kellot eivät tunnu kulkevan, aamu ryömii kolostaan aivan liian hitaasti.

Epätoivo on tihkunut alas lehdistön karsinaankin, jossa harva uskoo satumaiseen läpimurtoon. Ehkä ihan väsyneisyyttäänkin. Moni haluaa vain nukkumaan. Svenska Dagbladetin etusivun otsikko tietää:

Sopimus odotettavissa aikaisintaan ensi viikonloppuna

Vapaavuori yrittää mennä valtuuskunnan huoneeseen hakemaan takkiaan, mutta häntä ei päästetä sisään; ministerit neuvottelevat. Hän harhailee ala-aulaan, jossa toimittajat torkkuvat tai jauhavat tyhjänpäiväisyyksiä. Kerrankin komission pikkuvirkailija saa selvittää Lomén sopimuksen pienimpiäkin hienouksia suopealle kuulijakunnalle. Vapaavuori pummaa tupakkaa vahtimestarilta. Hän on kalpea, kuin kärsisi hapenpuutteesta.

Kemppinen ilmestyy hissistä neljän jälkeen, ja yrittää urheasti keksiä tiedotettavaa. Hän arvelee, että puolen tunnin päästä on jokin neuvottelu. Ministerineuvoston kokous venyy, ja Kemppinen tulee uusine arvauksineen: kahden tunnin sisällä tapahtuu.

Ehkä. Jotakin.

Kolmannen kerroksen ankeilla, ahtailla, ilmattomilla käytävillä laahustaa tyhjäkatseisia hikisiä miehiä rypistyneissä puvuissaan. Tuoleissa lojuvien housut liimantuvat persvakoon. Parrat ovat ajamatta, hampaat pesemättä. Rutistuneet muoviset kahvimukit ja pahviset lautaset kasaantuvat nurkkaan juoma-automaatin aluskasvillisuudeksi.

Suomen huoneissa vallitsee synkeä hiljaisuus. Jopa Härmälän ja Liikasen vitsipajatsot on tyhjennetty.

Odotuttaminen nöyryyttää, nöyryyttäminen suututtaa. Ollaan Pangalosin panttivankeja.

– Jos neuvottelut olisi lähetetty suorana lähetyksessä TV:ssä, 99,9 prosenttia kansasta vaatisi neuvottelijat heti kotiin, Härmälä murisee.

Härmälä juputtaa, että scrapies ei suinkaan ole mikään pikkujuttu, Suomi on ainoa Euroopan maa, jonka lampaat eivät ole saastuneita. Nyt, jos spermaa ja alkoita saa vapaasti tuoda Suomeen, niin –

Virkamiehet kuuntelevat hajamielisinä, voipuneina. Härmälä mutisee, että hän teurastaa ensimmäisen sairastuneen lampaan ja syöttää sen neuvotteluvaltuuskunnalle.

Aamun lähestyessä väsyneet ja hermoherkät virkamiehet alkavat huvittua Härmälän lammastauti-intoilusta. Kun  joku vain sanoo sanankin ”scrapies”, alkaa vastustamaton hihitys.

 

Toivottomuus iskee suomalaisiin, eikä edes hamarapuolella.

Ministerineuvosto on kokoontunut puoli viidestä lähtien, aamu sarastaa parin tunnin päästä, monta asiaa on auki, hyvä tahto on kulutettu loppuun. Epäonnistuminen on varmaa.

Joka neuvottelijalla on kännykkä taskussa, jolla voi hälyyttää miehen oikeaan paikkaan, mutta nyt nallet eivät ole pirisseet pitkään aikaan.

Nyt neuvottelijat rikkovat sanattoman tabun, ja alkavat jutella vakavissaan siitä, että lähdetään kotiin. Toiveikas Salolainen joutuu antamaan periksi, tympääntynyt Haavisto ei muuta ole odottanutkaan. Jotkut ovat aidosti — mutta salaa — huojentuneita.

Ministereiden lentoa ei enää siirretä eteenpäin. Helsinkiin soitetaan tieto, että Haavisto ja Salolainen tulevat Finnairin aamukoneella 9.55. Kaksinkertainen antikliimaksi: he palaisivat epäonnistuneista neuvotteluista, eivätkä ehtisi edes presidentinvaihtojuhlallisuuksiin.

Sundbäckin, Liikasen ja Satulin on vaikea niellä tappiota. Toisin kuin jääräpäisemmät, jotka antavat nöyryytyksen tunteiden sumentaa kirkasta järkeilyä, he ovat varmoja, että viikon lykkäys lykkää sopimusta vielä edemmäs. Ainakaan se ei parane.

Ei auta. Valtuuskunta päättää laatia lausunnon ja lehdistötiedotteen neuvotteluiden keskeytymisestä.

Sundbäckin muotoilee lausunnon, jossa suomalaiset toteavat lyhyesti, että neuvotteluita ei ole mahdollista jatkaa, koska EU:n kannat eivät ole riittäviä Suomen vähimmäisvaatimuksiin nähden. Suomi pahoittelee tilannetta.

 

Myös ministerineuvoston jäsenet ovat väsyneitä, erityisesti Pangalos, joka on yrittänyt tuupata kaikkia neljää neuvottelua eteenpäin.

Itävallan vaatimuksista troikka ja komissio ovat saaneet aivan erilaisen kuvan: ilmeisesti itävaltalaisetkaan eivät tiedä mitä haluavat. Pangalos myöntää, ettei ymmärrä mitään Suomen bysanttilaisesta maataloustukijärjestelmästä, ja pyytää Steichenia selostamaan tilannetta. Selonteon jälkeen kukaan ei ymmärrä. Ruotsin tapaus on helpoin ymmärtää mutta vaikein hyväksyä.

Erityisesti Alain Lamassoure vaatii, että hakijoiden on joko hyväksyttävä tarjoukset tai lähdettävä kotiin. Ruotsille ei enää ecuakaan. Suomelle ei enää prosenttiakaan.

Ympyrässä istuvat ministerit ovat perin juurin tympääntyneitä. Willy Claes, joka on yhä uupunut Afrikan-matkansa jäljiltä, ehdottaa, että yritetään ensi viikonloppuna uudestaan. Ei tästä mitään enää tule. Lamassoure on samaa mieltä, samoin Irlannin Dick Spring ja enemmistö.

Kinkelin on pitänyt palata Bonniin kahdeksan koneella. Liittokansleri, joka saa raportin neuvotteluista parin tunnin välein, kehottaa Kinkeliä jäämään ja järjestämään sopimuksen. Kinkel pyytää muilta, ei, vaan vaatii, että yritetään kerran vielä. Williamson ja Troyan nyökyttelevät.

Muut antavat periksi, mutta Pangalos ei saa valtuutta antaa myönnytyksiä. Siispä koska hakijat jököttävät jääräpäisesti vaatimuksissaan, sopimusta ei tule.

Kun ministerit poistuvat salista kuudelta, 15. kerroksen rappusilla nuokkuva  Suomen EU-edustuston vahtimies havahtuu. Hän hakkaa kiiruusti kännykkäänsä Liikasen numeron.

Kolmannessa kerroksessa suomalaiset oikovat solmioita. Kohta tulee kutsu Pangalosin luo.

 

Olette ihan kuin venäläiset!

Theodoros Pangalos vyöryy unisten suomalaismiesten päälle kuin kiehuva laava.

Teidän kanssanne on mahdoton neuvotella. Teihin ei voi luottaa. Aina uusia vaatimuksia.Te olette ihan kuin venäläisiä!

Theodoros Pangalos äkseeraa Suomen ministereitä sitä ankarammin mitä tyrmistyneempiä nämä ovat. Haavisto ja Salolainen arvelevat puheenjohtajan menettäneen lopunkin järkensä, koettelemus on ollut lihavalle miehelle liikaa — miksei Claes tartu Pangalosia vasemmasta, Kinkel oikeasta käsivarresta, sillä aikaa kun van den Broek ja Steichen pujottavat pakkopaidan?

– Epäluotettavia kuin venäläiset. Ei tule mitään!

Mutta ministerit ja komissaarit ovat vaiti, kun Pangalos purkautuu, oksentaa sappensa ja suuttumuksensa. Sundbäck on tyyni. Haavisto ja Salolainen ovat järkyttyneitä. Herrat ministerit eivät ole ennen joutuneet simputettaviksi, solvattaviksi — heidät on yllätetty, he jähmettyvät paikalleen, eivät osaa nousta ja lähteä, ainakaan yhtä aikaa.

Neuvottelut ovat päättyneet.

Kinkel ja Claes toivottelevat lopuksi laimeasti, että jospa vielä katsottaisiin. Williamson vetoaa kaikkien yrittäjähenkeen. Suomalaiset ilmoittavat selkeästi, että heillä on yhä tahto koettaa ratkaisua.

Pangalos puistelee päätään. Hänellä on edessään suomalaisten lista, siihen on palannut, kuin peräpukama, yksi ja sama saamarin asia, joka piti haudattaman jo aamuyöllä:

Scrapies.

 

Ennen Suomea Ruotsin Ulf Dinkelspiel ja pääneuvottelija Frank Belfrage ovat istuneet Pangalosin pulpetissa. Dinkelspiel tarjoaa kompromissiehdotusta, samanlaista jota Suomi ei saanut aikaisemmin läpi:

Let´s split the difference.

Tämä ratkaisee Ruotsin jäsenyyden, jos kohta kukaan ei sitä silloin tiedä.

Päin vastoin. Kolmannen kerroksen käytävällä kaikki hakijat laulavat samaa kertosäettä: mennään kotiin. Norjalaiset lähtevätkin.

Suomalaisvaltuuskunta pakkaa papereitaan tuohtuneena.

Kreikkalaisten johdolla ei maataloussopimusta tehdä, vaikka rukoilisivat, saatanat.

Voimasanat kimpoilevat käytävillä. Pangalos on hullu, mahdoton, tasapainoton, öykkäri, sika mieheksi.

Haavisto on järkyttynyt munaskuita myöten. Salolainenkin on vaisuna.

Kivikasvoinen Sundbäck arvelee tilanteen mahdottomaksi. Diplomaattienkin tunteet ovat sekavat, väsymyksen hämmentämät.

Tuohtuneimpia ovat ne, jotka eivät olleet edes paikalla. Niilo Jääskinen on sydämistynyt: näin ei Suomea sovi käsitellä!

Härmälä kihisee sappea. Hänen mielestään ministereiden olisi ilman muuta pitänyt nousta ja lähteä huoneesta, eikä niellä nöyryytyksiä.

Häpeää vain lisää käytävillä kulkeva legenda, että Ruotsin Dinkelspiel oli marssinut ulos maanantai-iltaisesta neuvottelusta, kun oli saanut tarpeekseen Pangalosin uhkailusta. Tosiasiassa Dinkelspiel vain ilmoitti lähtevänsä pöydästä, jos EU ei halua neuvotella vakavasti — ja kokous jatkui.

Mutta suomalaiset ihailevat Dinkelspielin ryhdikkyyttä. Jumalauta —

ruotsalaisilla on enemmän ylpeyttä kuin Härmän miehillä!

Isänmaan kunnia on myyty.

Virkaanastujaisiinsa valmistautuva Martti Ahtisaari saa puhelun aamiaispöytään vähän ennen kahdeksaa Suomen aikaa. Jäsenyyssopimusta ei näytä tulevan, Erkki Liikanen kertoo. Sama on Sundbäckin viesti Esko Aholle.

Suurlähettiläs on ilmoittanut tilanteen myös Erkki Tuomiojalle, joka kääntää huokaisten kylkeä sängyssä. Samassa hotellissa majaileva mtk:n Pohjala saa myös uinua rauhassa.

Brysselissä lehdistöaulan kello lähestyy seitsemää. Espanjan ulkoministeriön tiedottajan tilannearvio on ytimekäs: Grán confucíon — iso hämminki.

Reijo Kemppinen tulee keräämään nuhjuisilla sohvilla makoilevia unisia, hikisiä toimittajia tiedotustilaisuuteen. Ministereiden lehdistötiedote on valmis, ratkaiseva kokous on päättynyt sekasortoon. Kemppinen antaa ymmärtää, että neuvottelijat ilmoittavat kotiinlähdöstä. Kukaan ei ole yllättynyt.

Kemppinen johdattaa toimittajien karavaanin toisen kerroksen lehdistöhuoneeseen. Kolmisenkymmentä toimittajaa hakee oman oranssisen muovituolinsa suorakaiteeksi asetettujen pöytien ympärillä. Valkoharsoiset verhot suodattavat yhä Brysselin tihkuista hämärää.

Odotetaan viisi minuuttia, kymmenen. Pääneuvottelijoita ei kuulu. Kemppinen vilkuilee kelloa hermostuneesti. Tiedottaja alkaa näpelöidä kännykkää, mutta ei saa tietoa. Kun parikymmentä minuuttia on kulunut, nalle vinkuu. Sieltä tulee määräys:

Hold your horses.

 

Pangalosin rooli on pelattu. Troikalla ei varmaan ole ollut synkronoitua strategiaa, mutta hyvän ja pahan poliisin osat ovat jakaantuneet luontevasti. Pangalos väsyttää ja ärsyttää, Kinkel ymmärtää ja taivuttaa.

Viimeinenkin haukkapala kreikkalaisten luottamuksesta on syöty. Kauan se elikin, ensimmäisestä lauantain tapaamisesta laskien 64 tuntia. Candidessa Voltaire hirtättää tri Panglossin jo sivulla 37.

Pangalos ehdottaa, että Kinkel miehineen ottaa aloitteen käsiin.

Kun jokainen suomalainen on varma kotiinlähdöstä, Kinkel soittaa ja pyytää kohteliaasti audienssia. Kun saksalainen istuu Salolaisen ja Haaviston kanssa tutkimassa Suomen listaa, Kemppinen saa määräyksen peruuttaa lehdistötilaisuus.

Sen kerran kun Kemppinen saa järjestää lehdistötilaisuuden.

Lähtiessään Kinkel vakuuttaa tekevänsä kaiken mahdollisen Suomen asian edistämiseksi. Ei mitään sen dramaattisempaa. Seuraavaksi Kinkel menee Ruotsin huoneeseen, sitten Itävallan.

Mutta Poliittisen Tahdon vierailu on ministereille äärimmäisen tärkeä, henkilökohtainen, korkean tason kohtaaminen. Pangalosin moukaroinnin perään se kohottaa myös itsetuntoa, tekee tärkeäksi taas.

Kinkelin käynti huojentaa suomalaiset. Vihdoinkin Suomen ystävä! Järjestyksen mies, ja luterilainen!

Aholle ja Ahtisaarelle soitetaan heti uudet uutiset.

Suomen ystävän, kesävieraan, kunniahärmäläisen hansaliittolaisen käynti kääntää mielet kokonaan ympäri, täydestä masennuksesta äärimmäiseen optimismiin. Nyt arvellaan, että ystävällinen suurvalta järjestää sopimuksen parissa tunnissa.

Ministereiden lentoja lykätään vain viisi tuntia: nyt varataan liput belgialaisyhtiö Sabenan koneeseen 14.35.

Puolivirallinen tavoite on kello 11 Brysselin aikaa. Olisi komeaa, jos sopimus ehtisi valmistua ennen presidentinvaihdosta. Sitä toivoo ainakin Liikanen.

Suurlähettiläs soittaa heti  kahdeksan jälkeen presidentti Koivistolle, ja kertoo, että ”vakavat poliittiset voimat ovat nyt tekemässä sopimusta.” Sopimus tulee nyt tai ei koskaan. Koivisto on samaa mieltä ja lähettää terveisiä, että ratkaisu on tehtävä, jos tilaisuus tarjoutuu.

Liikanen kysyy presidentinvaihdoksen aikataulua. Koivisto sanoo lähtevänsä Mäntyniemestä Linnaan parin tunnin kuluttua, ja sieltä saman tien eduskuntaan.

– Sehän on 10.45 täkäläistä aikaa, Liikanen sanoo. Sopimus voi hyvinkin tulla siihen mennessä.

– Tämähän vaikuttaa puheiden sisältöön, jos täällä tulee ratkaisu, Liikanen sanoo, ja lupaa soittaa ennen yhtätoista.

Sitä puhelua Koivisto ei koskaan kyllä saa.

 

Tiistaiaamuna neuvotteluilla ei ole enää virallista hahmoa, sapluunaa.

Suomi ja Saksa neuvottelevat, ja Saksa vie tuloksen ministerineuvostolle. Mitään ei enää panna suoraan paperille. Kinkel lupaa jotakin, tai virkamies kertoo ratkaisun syntyneen. Valtuuskunta ei enää kokoonnu, vaan ministerit soittavat suoraan Helsingistä lupia ja mielipiteitä.

Neuvotteluvaltuuskunnan sihteeri Kare Halonen koettaa tuskaisesti tulkita erilaisten lappujen töherryksiä, numerosarjoja ja jopa äkkiä sutaistuja ameeboja, joista voi hyvällä tahdolla hahmottaa Suomen kartan ääriviivoja.

Suulliiset, epämääräiset lupaukset ovat voimassa vain niille, jotka ovat paikalla. Osoittautuu, että niiden kirjaaminen jälkeenpäin sopimukseen tuottaa kovia tuskia.

Maatalouden cap-tuki ja siirtymäkorvaukset on lyöty lukkoon. Samoin aluetuet. Williamson, Troyan, Sundbäck, Liikanen ja Satuli laativat tahoillaan versioita suojalausekkeista. Ajatus ei vain enää tahdo kulkea, virkkeiden muotoilu ja niiden kaikkien rivinvälistenkin merkitysten ymmärtäminen vaatii pinnistelyä.

Kosonen on neuvotellut kaikesta rakennerahastojen tuesta, paitsi 5a-rahasta, maatalouden kehittämistuesta. Hän kysyy maatalousneuvottelijoilta, paljonko rahaa on odotettavissa. 2,8 miljardia viidessä vuodessa, hänelle kerrotaan, 500 miljoonaa ensimmäisenä jäsenyysvuonna.

Kosonen laskee summat yhteen ja ilmoittaa luvut Helsinkiin, jossa rahoja jakavat ministerit Mauri Pekkarinen ja Ilkka Kanerva viestivät tyytyväisyyttään.

Samaan aikaan Saksan diplomaatit ryhtyvät vapaapalokunnaksi. Von Plötz, Bitterlich ja Trumpf rientävät kertomaan suomalaisille, miten mitkäkin jäsenmaat suhtautuvat vaatimuksiin, ja mikä heistä on kompromissin ääriraja. He kertovat, minkä maan diplomaatit tulee milloinkin ”hoitaa”.

Kun suomalaiset ryhtyvät analysoimaan von Plötzin tuomaa tietoa, saksalainen jää kuuntelemaan ja kommentoi — suomeksi. Von on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja puhuu kieltä sujuvasti. Myöhemmin häntä pitää pyytää poistumaan huoneesta, jotta Suomen valtuuskunta voi neuvotella keskenään rauhassa.

 

Nyt vasta väsymys alkaa todella kiertää tylsää puukkoaan neuvottelijoissa — varsinkin ulkorenkaan sakissa, jolla ei enää ole osaa eikä käsitystä tapahtumista.

Aamupäivän edetessä avustajat alkavat torkahdella tuoleihin, seinää vasten, ikkunalaudalle.

Ne, joita tarvitaan, eivät nuku, vaikka ovat valvoneita ja nälkäisiä.  Henkinen paine on niin kova, ettei kukaan ajattelekaan unta tai ruokaa. Tai pelko, huoli, hätä, jotka pitää häätää mielestä, ruveta sijaistoimintaan; käydä läpi papereita ja papereita ja papereita…

Lauseita, numeroita ja sarakkeita, sanat loikkivat riviltä toiselle, vaihtavat maisemaa, aivan uusia salaisia merkityksiä, numerot tuikkivat mustina pilkkuina valkoisesta paperista, kieppuvia tähtiä, hyppivät silmille kuin kekäleet…

Ei saa nukkua!

Minuutit matavat, mitään ei tapahdu, mutta mikä hyvänsä hetki voi olla se historiallinen, ratkaiseva, vapauttava, tähtihetki. On pakko pysyä valppaana, ettei vain historia yllätä housut kintuissa!

Korvissa soi, päässä humisee, ajatukset takkuuntuvat, mieli harhailee, mutta suonissa syöksähtelevä adrenaliini pitää miehet vainoharhaisen valppaina.

Jousenkireät miehet eivät pysty rentoutumaan. Hermot ovat hypänneet pintaan, sydän takoo, pikkuasiatkin säpsähdyttävät.

 

Kello kymmenen Ruotsi jättää Pangalosille virallisestikin kompromissitarjouksensa. Hetkeä myöhemmin Carl Bildt soittaa, hän on vihdoin saanut Britannian ulkoministerin Douglas Hurdin langalle, ja tämä on luvannut järjestää maitokiintiöt. Samaan aikaan ruotsalaisille supsutellaan, että esitys mennee läpi.

Jacques Delors on ilmestynyt rakennukseen. Kaikki arvaavat, mitä se merkitsee.

Ulf Dinkelspiel piipahtaa naapuriin, Suomen huoneeseen. Hän kertoo, että Ruotsin sopimus saattaa valmistua. Onko Suomella, hän kysyy kohteliaasti, jotakin sitä vastaan?

Ei toki. Suomalaiset onnittelevat hillitysti.

Ministerineuvosto kokoontuu jälleen, pitkästä aikaa, yhdentoista jälkeen. Ministerit ovat huonotuulisia valvomisesta ja odottelusta, ei heilläkään ole ollut muuta tekemistä kuin roikuskella paikalla.

Kinkel painostaa kollegoita hyväksymään Ruotsin tinkauksen. Ei se saa kaatua 60 miljoonaan ecuun. Komissio vahvistaa, että uudet jäsenet saadaan budjetin puitteissa.

Kello 11.40 Dinkelspiel kutsutaan viidenteentoista kerrokseen, ja puolilta päivin Ruotsin jäsenyys on valmis.

Charlemagnen konttorikolossi on hohdottomin mahdollinen ympäristö riehakkaalle festivaalille. Ruotsalaistyttö kipittää kolmannen kerroksen käytävällä, sylissä pullo Lanson Black Label -sampanjaa, ja korkea lasipino, jota hän leualla tukee. Yksi pullo, yhdeksän lasia. Ja yksi muki suolapähkinöitä.

 

Tiistaina puoliltapäivin, Ruotsin sopimuksen ratkettua, Suomen sopimus ratkeaa.

Kreikkalaiset pyytävät Kinkeliä käymään läpi Suomen viimeiset ratkaisemattomat asiat. Sundbäck ojentaa Kinkelille neljän kohdan listan: 85 prosenttia vuoristotukea, sokeri- ja maitokiintiöt sekä markkinahäiriöiden suojalauseke.

Kinkel lupaa, että tuki on vuoristotukea. Jälleen suullisesti. Siitä aiheutuu piintyvin ja pitkällisin tulkintariita komission kanssa. Lopulta acquis´n vartijat pakotetaan sommittelemaan selitys, jonka mukaan direktiivi 75/258:n 3 artiklan 5 pykälän yleisperustelua ”eräistä erityishaitoista kärsivistä alueista” sovelletaan Etelä-Suomeen.

Ruotsi kinuaa vain rahaa. Se saa maatalouden sopeuttamistueksi naamioitua jäsenmaksupalautusta reilut miljardi ecua neljässä vuodessa, 6,4 miljardia markkaa.

Ruotsille tyrkytetty ja Ruotsin lypsämä lisäraha on piilotettu yhtä taitavasti kuin kameli maton alle. Toisena jäsenyysvuotena Ruotsi saa ”asteittain alenevaa” maatalouden siirtymätukea yli kaksi kertaa enemmän kuin ensimäisenä.

Suomi ei pyydä rahaa, vaan oikeutta.  Suomalaiset ovat vedonneet todellisiin tarpeisiin ja ongelmiin, vaatineet EU:lta periaatteiden muutosta, ymmärrystä ja sopeutumista. Mutta Bryssel ei ole kihlakunnanoikeus.

Suomalaiset uppoutuvat juristeriaan. Jahka säännöt on muutettu, isketään laskimeen kertoimia ja saavutetaan toivottu määrä rahaa.

Kun Ruotsin rahavaade on ratkaistu, Delorsin rahoista jäljelle jäävän 315 miljoonan ecun potilla rahoitetaan Suomen toiveet. Luvatun lfa:n korottaminen vuoristotueksi maksaa EU:lle enintään 100 miljoonaa ecua neljässä vuodessa.

Suomi pääsee kyllä tavoitteeseensa, Ruotsin veroiseen sopimukseen — ellei parempaankin.

Suomi saa 1995-1998 pari miljardia vähemmän suoraa Big Bang- tukea kuin Ruotsi, mutta reilummin muita tukiaisia. Suomi voi saada EU:sta — olettaen että on valmiutta itse maksaa useista hankkeista valtaosa — yli 21 miljardia markkaa neljänä ensimmäisenä jäsenyysvuotena.

Mikä tärkeintä: Ruotsi ei saa juuri enempää.

Sokeririidan Suomi taas lopulta häviää. Neuvottelussa Suomi antaa reilusti periksi, mutta saa kiintiön tingittyä 144 000 tonniin, kun ensin yöllä väsynyt Steichen on sotkenut sarakkeet ja laskenut isoglukoosin mukaan raakasokerikiintiöön, virhe tarttuu ministerineuvoston virkamiehiin ja 11 000 tonnin ylimäärä jää voimaan — vajaaksi kuukaudeksi.

Antti Satuli palaa vetämään draftaajia huhtikuun 7. päivänä, muotoilemaan epämääräistä poliittista sopimusta lakitekstiksi. Lamassoure ei missään tapauksessa suo Suomelle viekkaudella hankkimaa ylimääräistä neljää Pulmu-pakettia per kansalainen. Se on ainoana asiana auki ainoalla hakijamaalla vielä viisi päivää myöhemmin, tiistai-iltana 12.4. kello 21. Sopimus on saatava painoon seuraavana päivänä, jotta Euroopan parlamentti pääsee käsittelemään sitä sovitun aikataulun mukaan. Suomen jäsenyys siis kaatuisi sokeriin.

Satuli saa Aholta luvan antaa Pulmut pakon edessä. Alivaltiosihteeri sanelee pöytäkirjaan paheksunnan menettelytavoista, ja siitä, ettei pidetä sovitusta kiinni.

Isolla on varaa virheisiin, koska se voi ne voimalla oikoa, pienellä ei.

 

Koko Suomen uusi strategia — lfa-alueen tinkiminen sadasta 92:een ja tyytyminen 85:een — perustuu siihen, että vastakauppana saadaan lupa pysyviin kansallisiin maataloustukiin koko Suomen peltoalalle.

Sundbäck ja Satuli  hiovat kansallisen maataloustuen artiklaa 141 Williamsonin kanssa koko tiistain, myös Bitterlichin ja von Plötzin. EU-virkamiehet halusivat rajata tukioikeuden vain ”siirtymäajaksi”, mutta suomalaisdiplomaatit onnistuvat vesuroimaan sanan pykälästä pois.

Nyt Suomi saa jakaa tukea, mikäli ”liittymisestä aiheutuu vakavia vaikeuksia”. Suomi ilmoittaa tulkitsevansa pykälän pysyväksi oikeudeksi.

Suomalaisten toiveikas tulkinta on aika pitkälle menevä, semminkin kun sopimuksen koko maatalousosaston perusehto on, että  kaikki poikkeustoimet päättyvät vuoden 2000 lopussa.

Syksyllä 1994 Suomi ilmoittaa haluavansa jakaa ”vakavien vaikeuksien” tukea jo ensimmäisestä liittymispäivästä lähtien. Komissio tulkitsee järkeenkäyvästi, että pitäisi ensin katsoa, tuleeko vaikeuksia.

Joka tapauksessa maa- ja metsätalousministeriö kaavailee jo nyt 400 miljoonan markan tukea vuonna 1997 ilmestyvien vakavien vaikeuksien korjaamiseksi. Kovasta yrityksestä huolimatta vaikeuksia ei sittenkään voiteta, koska summan suunnitellaan jo nyt kasvavan vuosittain, yli miljardiin markkaan vuosituhannen vaihteessa.

On Suomen venytetty tulkinta oikeutettu tai ei, on komission asia myöntää lupa kansallisiin tukiin tai ei.

Kuten neuvottelijat jo Brysselissä hoksaavat, koko Suomen peltoala, myös etelän nollatukialue, saadaan tukiaisten piiriin ympäristötuen avulla. Ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen yrittää turhaan syksyllä tehdä ympäristötuesta ympäristötukea — maa- ja metsätalousministeriö lieventää tuen ehtoja niin, että sitä voidaan käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa. Kun on pohjoinen tuki, on oltava myös eteläinen tuki.

Neuvottelijat siis onnistuvat tavallaan vähimmäistavoitteessa, jos kohta jää aina poliittisten päättäjien vastuulle soveltaa tukipykäliä luovasti ja survoa tulkintansa läpi myös komissiossa.

Mutta kansallisen tuen suojalauseketta suomalaiset eivät saa vaihtokauppana lfa-prosentista tinkimisestä. Suomalaiset vain tyytyvät vähän vähempään, kun saksalaiset vaativat vastaantuloa.

 

Heikki Haavisto on huojentunut keskustan puheenjohtajan terveisistä.

Kun neuvottelut ovat nyt uudestaan liikkeellä, Esko Aho on kehottanut käymään ne loppuun. Ei mitään narinoita siirtymämalleista. Vähimmäistavoitteet on saavutettava: oikeus maksaa koko maahan maatalouden ja elintarviketeollisuuden tukea sekä vuoristo-lfa:ta melkein kaikkialle.

Samaan aikaan, kun diplomaatit viilaavat suojalausekkeiden muotoiluja, ministerit istuvat huoneessaan ja sopivat niiden käytännön sisällöstä, miljoonista.

Heikki Haavisto ryhtyy aamulypsyyn, varmistamaan ehtoja, joilla keskusta voi hyväksyä sopimuksen. Hän on tehnyt listan.

Haavisto tähdentää moneen kertaan, että maatalouden rahoitusratkaisu on EU-rahoituksen ja kotimaisen tukipaketin kokonaisuus, ja se voidaan hyväksyä vain, jos hallitus ja eduskunta latovat pöytään reilut sopeutusmiljardit.

Salolainen suostuu.

Haavisto sitoo Salolaista elintarviketeollisuuden sopeutustukeen. Hänen tukilistassaan on meijereitä, teurastamoita, muita jalostuslaitoksia. Puhutaan miljoonista. Esimerkiksi Lounais-Suomen osuusteurastamon tytäryhtiöineen on saatava 100 miljoonaa markkaa.

Salolainen suostuu.

Ensimmäinen lupaus johtaa toukokuun lopussa hallituksen yöneuvotteluihin, joissa Esko Aho pyyhkii Salolaisella Smolnan parketit. Vaikka EU-ratkaisun ansiosta kotimaista rahoitusosuutta voisi jopa pienentää, keskusta tiristää yli viisi miljardia lisää vuoden 1994 tasoon.

Tosin tällä kertaa keskustan prässäys uhkaa kaataa myös keskustan johtaman hallituksen, kun maatalouspaketti voittaa äänestyksen kokoomuksen eduskuntaryhmässä vain kahdella äänellä. Vastakkaisen tuloksen varalle demarit ja kokoomus ovat jo vaivihkaa viritelleet uusia hallitustunnusteluja.

Viikon kuluttua Salolainen joutuu eroamaan kokoomuksen puheenjohtajan paikalta.

Jälkimmäinen lupaus ei toteudu, vaikka jopa Iiro Viinasen mielestä lso-tuki on pikkuraha. Julkisen mylläkän jälkeen ilmenee, että lso tuottaa jopa voittoa, eikä tarvitse apua. Kun elintarviketeollisuuden tukiaisia jaetaan tammikuussa 1995, summat ovat paljon odotettua pienempiä; lso saa vain seitsemän miljoonaa, ja Karjaportti suurimman potin, 15 miljoonaa.

Neuvottelujen jälkeen Haavisto lupaa Salolaiselle ”mtk:n kultaisen ansiomerkin”.

Se olisi ironinen kunnianosoitus miehelle, joka suuressa lähetystehtävässään antoi maatalousmiesten kaataa hänet pikkupolitikointiin.

 

Lopulta koko sopimus oli kaatua tulppaaneihin. Leikkokukat viivyttivät muutoin valmista sopimusta vielä kuusi—seitsemänkin tuntia.

Williamson aamuyöllä laatima muotoilu markkinahäiriöiden suojalausekkeesta ei kelpaa hollantilaisille ja espanjalaisille. Jos vapautetuilla elintarvikemarkkinoilla ilmenee vakavia häiriöitä, niihin voidaan puuttua — paitsi jos ne koskevat leikkokukkia tai viinejä, hedelmiä ja vihanneksia.

Suomalaiset ovat valmiit kompromissiin: viineihin ei tarvitse puuttua.

Heikki Haaviston reaktio aamupäivän ministerikokouksen vaateeseen on jyrkkä. Poikkeustuotteiden luetteloa hän ei hyväksy.

Närpiön tomaattien esitaistelija, liikenneministeri Ole Norrback ryömii lankoja pitkin Brysseliin, ja vaatii puutarhaviljelylle samaa suojaa kuin muullekin. Muutoin Ruotsalainen kansanpuolue aiheuttaisi hallituskriisin ja estäisi EU-jäsenyyden.

Ministerineuvoston väki kysyy ihmeissään, tulppaaneihinko se kaatui. Suomalaisilla on hankala asema: he eivät voi hyväksyä minkäänlaista kompromissia. Iltapäivällä Liikanen selittää Delorsille, miten erityisen herkkä ala on. Itävalta ja Norja ovat tiukkoina myös.

Suomalaiset eivät voi muuta kuin istua huoneessa, rauhoitella Norrbackia ja odottaa. Espanja luopuu iltapäivällä vaatimuksesta. Viimein alkuillasta ministerineuvosto saa sovittua viimeiset kuusi riviä, jotka olivat jäsenyyden esteenä. Jos tulee maatalouden  kauppahäiriöitä, uusi jäsenmaa voi valittaa komissiolle, joka päättää vuorokauden sisällä ”aiheellisiksi katsomistaan suojatoimenpiteistä”.

Tästä tosiaan riideltiin.

Tiistaina, 1. maaliskuuta 1994, kello 17.54 David Williamson astuu ulos ministerineuvoston kokoushuoneesta, näyttää Sundbäckille ehdotusta artiklasta 147. Valtiosihteeri tietää, että luonnos on riittävä.

Jäsenyys tapahtuu, se on totta.

 

Tämä on Pertti Edward Salolaisen suuri, suurin hetki.

Salolainen harppoo touhukkaana käytävällä, takki auki, solmio sykkyrällä ja pakkaa samalla salkkuaan. Jopa Heikki Haavisto hymyilee autuaasti hississä.

Ministerit odottavat 14. kerroksen käytävässä, napittavat takkinsa ja Salolainen oikoo solmion.  Kello 18.25 he astuvat Saksan valtuuskunnan huoneeseen ja lyövät kättä päälle Klaus Kinkelin kanssa

Kello 18.30 Pangalos saattaa Salolaisen ministerineuvoston saliin kuin paraskin ystävä, Haavisto tulee perässä. Salolainen kättelee iloisesti Delorsin, sitten muut. Suomen ministerit asettuvat maireiden komissaarien viereen, puheenjohtajaa vastapäätä,  Haavisto ja Steichen hymyilevät toisilleen erityisen sydämellisesti.

Salolaisen on kerta kaikkiaan mahdoton pidättää onneaan, kun hän istuu Delorsin viereen. Haavistokin on iloinen, suorastaan hohottaa Steichenin juttua. Salolainen laittaa salkun pöydälle, takaa hiipii Sundbäck ja kerää sen vaivihkaa pois.

Salolainen ottaa taas reiman vissyhuikan. Muut Suomen neuvottelijat ryhmittyvät ministereiden taakse henkivartija-asentoon, kädet ristiin rinnalle — Härmälä, Kosonen, Satuli, Sundbäck ja kauimmaisena Liikanen.

On hetken sekava tungos. Salolainen kirjoittaa tunnelmat heti muistiin.

Salolainen pitää lyhyen puheen, ja säteilee onnea ja lämpöä.

Tätä lyhyttä hetkeä varten hän on uhrannut kaiken, ja uhraakin. On jotenkin aseistariisuvaa, että Salolainen ei pysty, ei osaa, ei halua peittää villiä riemuaan valtiomiehen levollisiin, tyyniin eleisiin. Tämä on hänen kliimaksinsa.

Mikään muu ei merkitse kuin tämä suuruuden tuokio, jonka hän on nähnyt tuhannesti peilin edessä, ja jota käy tuhannesti läpi myöhemminkin. Muu saa mennä, ja meneekin.

Salolainen on humaltunut historiallisen hetkensä ainutkertaisuudesta, hän näkee itsensä ikuistuneena uutiskatsauksiin dokumenttielokuviin, tietosanakirjoihin, hakuteoksiin, lastenlastensa ja lastenlastenlastensa koulukirjoihin…

Viis politiikan merkityksettömistä voitoista ja tappioista, jotka haihtuvat uutisista pakinapalstoille, poliittisista muistelmista innottomiin graduihin ja lopulta isänmaan alaviitteiksi. Mikään hinta ei ole liian kova, että pieni mies voi seistä suurmiehen puujaloilla, vaikka hetken, vaikka huojuenkin.

Salolainen on sankarinsa. Kuin Frank Capran elokuvissa.

Mutta kenties hän todistaa samalla, että suurmiesten aika on ohi, historiaan jäävien mieskunnon osoitusten, korvaamattomien yksilöiden, sankaruuden, näköispatsaiden. Ehkä hänen nimensä unohdetaan; hän vain sattui olemaan paikalla, se senkertainen poliitikko, sen pakollisen sinisen puvun täyte.

Kenties häntä ei palkitakaan. Häntä, joka heittäytyi benji-hyppyyn ilman narua, niin yhdelle asialleen uhrautuen, että hallitus hylkäsi eikä nimittänyt komissaariksi, ei edes oma puolue nimittänyt komissaariehdokkaaksi — koska hän ei halunnut sotkea suureen asiaansa pientä politiikkaa, kyseenalaistaa aatteen pyhyyttä matalamielisellä omanvoitonpyynnillä.

Kenties 20 vuoden päästä muistetaankin joku muu. Kyyniset kansalaiset eivät usko sankaripoliitikkoihin, ne etsivät puhtaan otsan takaa ahnetta ajatusta, ja jos eivät löydä — pitävät vain tyhmänä. Poliitikot halutaan poliitikkoina.

Luultavasti Suomen EU-jäsenyydestä muistetaan henkilö takaoikealta, tahallaan EU-virkamiesten väliin kätkeytynyt mies, joka on viimeiset viisi vuotta opetellut intensiivikursseilla kahlitsemaan liian helposti ryöstäytyvän hymynsä, kuohitsemaan liian nokkelan kielensä, hakeutumaan seurueen keskipisteestä ulkoreunalle, panemaan kynttilän vakan alle joka ilta —

— ja yhtenä aamuna hän heräsi Suomen ensimmäisenä EU-komissaarina.

 

–  Kuvat olisivat mukava muisto tästä urakasta, Pertti Salolainen hymyilee, eiks olis, hän hakee muilta miehiltä kannustusta.

Ei missään tapauksessa, kauhistuu Erkki Liikanen ja kieltää jyrkästi valokuvaajia ja TV-kameroita tulemasta edustuston saunaan. Kuvaajat maanittelevat, Salolainen myöntelee, Liikanen estää ehdottomasti ja tylysti.

Suurlähettiläs ei todellakaan halua Salolaisesta ja Haavistosta kuvaa, jossa he reteinä skoolaavat saunassa. Miltä se näyttäisi, hän selittää kiihkeästi, kuva keski-ikäisistä miehistä lauteilla, kännäämässä ja hurraamassa omaa Eurooppaansa, uusia valloituksiaan. Kuva herraeliitin juhlista kiertäisi mediasta mediaan, vainoaisi jokaista ikuisesti.

Tulevina kuukausina miehet muistivat Erkki Liikasta iltarukouksissaan.

Salolaisen riemukkuutta ei paljon häiritse, vaikka tämä suurhetki jäikin ikuistamatta. Saunassa miehet yrittävät vähän remuta, puolipakosta — joku suunnittelee ”Pangaloksen ystävien kerhoa”, hoilataan epävireisesti ”Kallavesj -laulun sävelellä: Pangaloooooss…. Pangalooooosss…

Väsyneet miehet eivät saunassa kauan remua. Haavisto ottaa torkut. Muutkin alkavat sipata jo kahdesta oluesta, ja kymmenen aikaan miehet painuvat hotelliin. Nukkumaan, juhlan kunniaksi.

– Elämäni halvin edustustilaisuus, Liikanen hykertelee.

Naisten saunaa ei tarvitse lämmittää.

 

Saunatunnelma on matala siksikin, että neuvottelijat huomaavat menettäneensä melkein puoli miljardia markkaa vuosittain.

Kun neuvottelijat kerääntyvät tiistai-illansuussa edustustoon ynnäämään sovittuja summia, he havaitsevat, että maatalouden lfa-tuet sisältyvät sittenkin rakennerahastoihin. Kosonen on aamulla luullut, että Suomi saa 454 miljoonaa markkaa hänelle kerrotun summan lisäksi.

Hemilä, Mäkinen ja muut olivat tarkastaneet asian monta kertaa, ja olleet aivan varmoja, että epäsuotuisten alueiden tuet maksetaan maataloustukena. Nyt lfa-rahat lohkaisevat 5a-tuesta ja kuutostuesta yhteensä lähes puoli miljardia markkaa joka vuosi.

Kaikki yökausien prosenttien tinkaaminen on ollut turhaa.

Jos epäsuotuisten alueiden tukea olisi saatu koko maahan, tai 92 prosentin alueelle, se olisi syönyt rakennerahastoja vain entistä enemmän. EU-neuvottelijat ovat tienneet tämän koko ajan.

Eikka Kosonen epäkiitollinen tehtävän on ilmoittaa asiasta muille.

Sundbäck on laskuvirheestä tyrmistynyt. Huono ja hämärä asia, tällaista ei saa tapahtua.  Muutkin ovat epäuskoisia. Salolainen ja Haavisto manailevat pettyneinä.

Mauri Pekkarinen käy seuraavat päivät kuumana, hänhän on menettänyt satoja miljoonia markkoja. Häntä on huijattu. Hänet nolataan. Hän ei olisi suostunut kauppaan, jos olisi tiennyt.

Suomalaisministerit yrittävät urheasti avata neuvotteluja uudestaan seuraavina viikkoina, kun he palaavat Brysseliin. Haavisto sanoo lehdistötilaisuudessa —  jonne lopulta olen löytänyt hortoiltuani aikani eurokorttelien sateessa — komission ”osoittaneen ymmärrystä” suomalaisten väärinkäsitykselle.

Sitten hukattu puoli miljardia unohtuu armeliaasti, kunnes se mainitaan jälleen joulukuussa Helsingin Sanomissa. Hallitus päättää yrittää neuvotella rahat takaisin.

 

– On ihanaa olla puhtaassa paidassa, parta ajeltuna, Pertti Salolainen summaa tunnelmat lehdistötilaisuudessa.

Nääntyneet miehet saavat ensimmäisen kerran sämpylän eteensä lehdistötilaisuudessa. Salolainen kykenee näykkäämään vain pienen palan

Salolainen kiittää lämpöisesti Klaus Kinkeliä sopimuksen survomisesta, mutta ei mainitse kreikkalaisia. Hän saa onnittelusoiton Helmut Kohlilta. Carl Bildt on jo ehtinyt julkisesti osoittaa kiitollisuutensa liitokanslerille.

Esko Aho soittaa Haavistolle ja onnittelee. Ministerin synkkyys sulaa huojentuneeksi tyytyväisyydeksi. Hymy käy kuitenkin vain kääntymässä, apeus palaa. Jopa viivasuinen Härmäläkin moittii ministeriä turhasta murheellisuudesta.

Suomalaiset häviävät aina, silloinkin kun voittavat.

Ruotsin valtiovarainministeri Anne Wibble saa kansanpuolueen toimistossa kansallissankarin vastaanoton. Puoluetoverit heittävät hänet hurraten ilmaan. Onnellinen Wibble luonnehtii sopimusta ”hyvin hyväksi”. Suomessa Paavo Väyrynen julistaa heti, että maatalousratkaisu ei riitä, pitää neuvotella uusi, parempi sopimus. Kaikki arvaavat, kenen johdolla.

Ruotsin pääministeri hehkuttaa, että sopimus on ”kuin jääkiekkokulta”. Suomen pääministeri vähättelee, että neuvottelutulos on ”vain pohja sopimukselle”.

Lausunto on tilanteessa kovin pikkusieluinen. Se on keskustan puheenjohtajan viesti kentälle, ei valtiomiehen visio Suomen kansalle.

Aho on tietysti tavallaan oikeassa. Haavisto murehtii jo, että tätäkin vähää täytyy käydä vielä monta kertaa vääntämässä. Täst´edes ministerit tekevät viikoittain turhan matkan Brysseliin.

Keskiviikkoisessa hallituksen iltakoulussa tapahtuu harvinainen ilmiö, virkamiehet ryhtyvät väittelemään pääministerin kanssa. Sundbäck ja Härmälä protestoivat selkein sanoin: sopimus on sopimus. He kokevat Ahon antaneen jonkinlaisen epäluottamuslauseen.

Maratonin vaikutus alkaa tuntua vasta jälkeenpäin, kun psyyke oikeastaan vasta herää tajuamaan koko painajaisen. Torstainana yksi neuvottelijoista kokee täyden päiväkausien hermoromahduksen.

Ja Heikki Haavisto on viikonlopun aikana tehnyt päätöksensä. Hän eroaa mtk:n puheenjohtajan tehtävästä.

 

Perjantai, 22. heinäkuuta 1994, Kaustisen pelimannitalo. Chydenius-seminaariin osallistuvat yritysjohtajat tyhjentävät kilvan kukkuraista pitopöytää.

Uusi maatalousministeri Mikko Pesälä popsii vihreitä kuulia, ja kehuu minulle René Steichenia sydämensä pohjasta.

— Voi, meistä on tullut oikein sydänystävät. Viimeksikin kun tulin kokoukseen, niin Steichen heti toiselta puolelta huonetta riensi vastaan ja lämpimästi halattiin.

Niinpä Pesälä tuntee joulukuussa tulleensa sitäkin karvaammin petetyksi, kun Steichen kieltäytyykin maksamasta EU-tukea maataloustuotteiden lisähintana. cap-uudistuksen jälkeen komissio on siirtynyt hehtaaritukeen, joka ei rohkaise ylituotantoon. Pesälä uhkasi erota ja boikotoi Brysselin ministerikokousta.

Hämmästynyt Steichen katsoo, ettei ole luvannut mitään.

Pesälä kokoaa lehdistötilaisuuden ja vetoaa järeään todistusaineistoon. Lähettämässään kirjeessä komissaari ”oli vakuutellut vakaita ja kunniallisia aikomuksiaan”.

Suomalaisittain kirjeenlopetusfraasi tarkoittaa: Ystävällisin terveisin.

 

Itsenäisyyspäivänä 1994 kaikki keskeiset neuvottelijat saavat Ahtisaarelta korkeat kunniamerkit — paitsi käpykaartilainen Esa Härmälä.

Kaikki ovat saaneet palkintoja. Suomen kansa on hyväksynyt heidän neuvottelemansa sopimuksen selvin luvuin.

Veli Sundbäck on nimitetty heti sopimusviikolla Ahtisaaren seuraajaksi, ulkoministeriön valtiosihteeriksi. Erkki Liikanen on saanut Suomen ensimmäisen komissaarin paikan, ja Antti Satuli on nimitetty Liikasen seuraajaksi Brysseliin.

Mutta se on vain hetkellistä.

Sopimus ei koskaan ole tarpeeksi hyvä, paras mahdollinen. Jos voitetaan, olisi pitänyt voittaa enemmän. Muut paitsi Salolainen tietävät, että maine haihtuu, uroteot latistuvat, irvihampaat kalvavat hitaasti mutta täydellisesti kaiken gloorian. Sen jälkeen, kun komean univormun ovat nakertaneet koit, harakat varastavat manttelista kultanapitkin.

Se on alkanut jo. Heti mitalienjälkeisellä viikolla Vesa-Pekka Koljonen epäilee Ilta-Sanomissa, että kansaa oli harhautettu mukahyvällä jäsenyyssopimuksella, ja Suomen neuvottelijat ovat menneet halpaan. ”Brysselin korkkiruuvinkierot neuvottelijat ovat höynäyttäneet rehellisiä maalaispoikia.”

”[N]euvotteluissa olisi pitänyt vetää härskiä linjaa — kaikki meille heti nyt — eikä hölmöä partiopoikatyyliä”, Koljonen opettaa. ”Semmoinen on paha maailma.”

 

Eikä scarapiesta edes mainita jäsenyyssopimuksessa.

 

Seuraava luku:

7. Vartalot