7. Vartalot
Kuinka ulkopolitiikasta tulee sisäpolitiikkaa
Euroopan suuret linjat on vedetty yön pimeinä tunteina. Muutaman miehen hermorasitus, kestävyys, jännitys ja pelko ovat sinetöineet miljoonien ihmisten kohtalot.
Hitler, Göring ja Ribbentrop kärvensivät Tsekkoslovakian presidenttiä Emil Háchaa vuoron perään maaliskuun 14. päivän vastaisena yönä 1939 melkein liiankin tehokkaasti: miesparka pyörtyi. Arka vanhus oli muutoinkin sairas, hän oli joutunut matkustamaan viisi tuntia ja odottamaan iltayhdeksästä pikkutunneille. Valtakunnanjohtaja säikähti jo, että hänellä on käsissään presidentinmurha, mutta hänen henkilääkärinsä Theodor Morellin ruiskeilla Hácha saatiin sen verran virkoamaan, että neljän aikaan aamulla häntä saatettiin auttaa kädestä pitäen allekirjoittamaan sopimus, jolla Böömi ja Määri siirtyivät Saksan ”suojelukseen”. Kaksi tuntia myöhemmin panssarivaunut jyrisivät rajan yli.
Anthony Edenin epäonnistumista Suezin kriisissä 1956 on selitetty sillä, että hän joutui ajoittain rajujen kuumekohtauksien kouriin. Ne pakottivatkin seuraavana vuonna Britannian pääministerin eroamaan.
Myöhemminkin, vaikka rajalla ei olisi rautaa, valtiojohtajat ovat ratkaisevinä öinä uhanneet toisiaan taipumaan kaikin psykologisen sodan keinoin. Margaret Thatcher, itsepäisenä naisena, joutui usein isojen poikien — Valéry Giscard D´Estaingin ja Helmut Schmidtin — hivutukseen. ”Tämä neuvottelu osoittaa, onko pääministeristänne mihinkään”, ranskalainen virkamies ilkkui marraskuussa 1979 brittikomissaarille ennen Thatcherin ensimmäistä huippukokousta.
Ranskan presidentti ja Saksan liittokansleri höykyttivät erikseen ja yhdessä Thatcheria Dublinin yössä. Schmidt teeskenteli välillä nukkuvansakin. Ranskan valtuuskunnan autot kävivät tyhjäkäyntiä ikkunan alla, osoitettiin, että ratkaisu on tehtävä nyt tai ei koskaan.
Temppu saattoi naurattaakin Thatcheria, sitä oli käyttänyt nimenomaan Britannian pääministeri Benjamin Disraeli Berliinin kongressissa jo 101 vuotta aikaisemmin. Hän määräsi junansa lähtövalmiiksi, merkiksi siitä, että tarjous oli lopullinen, siitä ei neuvotella.
Thatcherin kunto kesti, ja aristokraattinen Giscard joutui nöyrtymään halveksimansa ”puotipuksun tyttären” edessä. Pari vuotta myöhemmin sekä Giscard että Schmidt olivat itse joutuneet suihkuun.
Käsilaukku-Maggienkin voimat ehtyivät hiljalleen. Yhdeksän vuotta myöhemmin, kun häntä taivutettiin hyväksymään Delorsin ensimmäistä budjettipakettia kolmen miehen voimin aamukolmeen asti, hän luovutti.
Edinburghin huippukokouksen kristallikruunujen alla joulukuussa 1992 muuan brittidiplomaatti puntaroi aurinkoisesti: ”Eikö olekin hassua, että vaikka olemme valmistautuneet hyvin huolellisesti, käyneet läpi useita tilannekatsauksia ja neuvotteluja, loppujen lopuksi ratkaisevaa on se, kuinka vahvoja ollaan, kuinka väsyneitä ollaan, onko pakko saada syötävää…”
Eurooppaa hallitaan verensokerilla.
Euroopan unionissa neuvottelut on aina käyty öitä myöten, vääntöinä. Valvominen kuuluu yhteisön perinteeseen, euroloreen, se on sankaritarinoiden ainetta. Jo 1960-luvulla komissio ja ministerineuvosto väsyttivät toisiaan myöhään yöhön, ja pelkkä nääntyminen sai ne päätymään sopimukseen. Läkähdyttävimmät istunnot käytiin vuodenvaihteessa, jolloin uudet säännökset astuivat voimaan. Neuvottelijat juhlivat uutta vuotta nukkumalla pari päivää.
Rahanjakokoukset ovat aina kestäneet aamuun saakka. 1980-luvun alun halvausvuosina yksi budjetti-istunto kesti 34 tuntia. Maastrichtin pisin myllytys kesti 31 tuntia.
Ei tietenkään ole järjettömämpää ja vaarallisempaa päätöksenteon tapaa kuin sulkea uniset miehet kymmeniksi tunneiksi hikisiin, savuisiin huoneisiin. Harrisburgin ja Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudet — ja pari pienempää — tapahtuivat aamuyöllä ja jouhtuivat yövuorolaisten inhimillisestä erehdyksestä, tarkkaavaisuuden ja keskittymisen höltymisestä. Samantapaiset öiset virheet aiheuttivat Exxon Valdezin karilleajon ja Bhopalin myrkkytehtaan räjähdyksen.
Suomen 35-tuntinen maraton ei ollut edes pisin yhtämittainen neuvottelu. Ennätys, 40 tuntia tauotta, tehtiin keväällä 1985 Espanjan ja Portugalin jäsenyysneuvotteluissa, joita johti senkertaisen puheenjohtajamaan Italian ulkoministeri Giuliano Andreotti: ”Kun on ollut 25 vuotta Italian hallituksessa, ei tämä tunnu yhtään vaikealta.”
Reippaasti ylipainoisen Pangalosin voi ymmärtää väsyneen pitkittyvissä neuvotteluissa, semminkin kun hän siis kävi niitä koko ajan moneen suuntaan. Pangalos nähtiin 14. kerroksessa puheenjohtajamaan huoneistossa viskipullo kädessä. Vauhkoimman huhun mukaan neuvottelut oli jouduttu keskeyttämään, kun puheenjohtaja oli umpijuovuksissa — tätä tietoa vastaan puhuvat ne, jotka väittävät Pangalosia absolutistiksi. Ruotsalaiset väittivät silti havainneensa selvästi, että kreikkalainen oli terästäytynyt muutamalla paukulla.
Itävallan ulkoministeri Alois Mock oli sen sijaan raihnaisen ja rasittuneen näköinen jo sunnuntai-iltana, vuorokautta aikaisemmin. Parkinsonin tautia sairastava veteraanipoliitikko kävi yhä kalpeammaksi neuvottelujen jatkuessa, kunnes hänet jouduttiin kahden avustajan tukemana kantamaan ulos Charlemagnesta kolmen aikaan tiistaiaamuna. Kohta hän palasi, suorastaan pirteänä, mutta vielä hänet kiikutettiin pois tiedottomassa tilassa, silmät muljahdellen.
EU-puolen neuvottelulähteet väittävät kiven kovaan, että Heikki Haavisto nukahteli aamuyön ministeritapaamisissa. Salolaisen oli pitänyt tökkiä kollegaansa kylkeen: ”Herää, Heikki!”
Miehen tuntevat eivät hetkeäkään epäile, etteikö ”Torkku-Heikin” maineestaan kärsivä Haavisto olisi uinahdellut, niin kuin öisissä kokouksissa poikkeuksetta käy. Hyvät nokkaunen lahjat ovat jopa hyödyllisiä, mieli palautuu kirkkaammaksi kuin valvoen sinnitelleillä. Salolaisen kohtaloksi koituneessa kotimaisen tukipaketin ilta- ja aamulypsyssä Esko Aho kävi kahteen otteeseen puolen tunnin unilla, ja palasi pöytään ärhäkkänä kuin rottweiler.
Suomalaiset virkamiehet kiistävät julmistuneina väitteet Haaviston torkahtelusta, ja Erkki Liikanen jopa lähetti loukkaantuneen vastineen Ilta-Sanomiin — vaikka hän ei ollut kokouksissa läsnä. Neuvottelijat selittävät, että Haavisto tapaa uppoutua niin syvälle ajatuksiinsa, että hän vaikuttaa poissaolevalta, jopa nukkuvalta. On mahdollista, että vastapuolen miehet ovat tulkinneet väärin. Toisaalta: jos Haavisto vaikuttaa nukkuvalta, miten kukaan voi tietää ettei hän nuku todella? Valtuuskunnan miehet eivät sitäpaitsi koskaan, vaikka työntäisi cocktail-tikkuja kynsien alle, muuta sanoisikaan – neuvottelujen uskottavuus ja ministerin asema omiensa takuumiehenä ovat liian herkkiä. Muskettisoturimoraali pitää.
Kliinisesti mitaten ei tarvitse edes nukkua, kun jo näkee mikrounia — jokainen yöllä autoillut tietää, mitä on transsiajaminen. Ei siis ihme, jos kysymys tai kommentti leijuu väsyneen neuvottelijan korvien ohi, ajatus pysähtyy punaisiin valoihin, ja vierustoverin pitää töniä. Kun luetellaan monotonisia pykäliä, mieli on harhateillä, ja valtiosihteerin täytyy toistaa asia. Niin käy Haaviston ikäiselle ja kuntoiselle miehelle äärimmäisessä fyysisessä ja henkisessä kidutuksessa.
Univaje huonontaa väistämättä neuvottelijan suoritusta. Se voi näkyä päinvastaisenakin, ylikierroksina; aivosähkön nappi on painettu fast forwardiin.
”Kun Salolaiselle tiistaiaamuna tuli vähän yllättäen kutsu neuvotteluihin, häntä ei pidätellyt mikään, vaikka paperit ja ajatukset eivät vielä olleet järjestyksessä”, yksi paikallaolijoista kirjasi, ”Hän juoksi vaahdossa, oli paniikissa.”
Toinen havainnoi päiväkirjaansa: ”Henkinen ote on paremminkin Haaviston varassa, Salolainen pulputtaa ilman otetta, näkemystä.”
Duracell-ilmiö näkyi myös Erkki Liikasessa, joka ei tosin höpöttänyt, mutta kävi muuten levottomaksi. Juuri näitä koitoksia varten suurlähettiläs on ryhtynyt juoksemaan maratonia, ja mainostamaan ympäriinsä, että Pariisin kisa taittui aikaan 3.49.
Eduskunnan ympäristövaliokunta meni myöhemmin tervehtimään juuri komissaariksi valittua Liikasta. Lyötiin vetoa, kauanko kestää, ennen kuin Liikanen mainostaa maratontulostaan.
Kukaan ei voittanut: kello pysähtyi aikaan 11 sekuntia.
”Päätöksenteon riskit ovat ilmeiset”, Erkki Tuomioja toruu. ”Vuorokauden ympäri valvoneet ministerit joutuvat väsyneinä tekemään kauaskantoisia, mutta samalla pieniin yksityiskohtiin saakka sitovasti ulottuvia ratkaisuja asioista, joiden suhteen he välttämättä eivät muutenkaan ole aina erityisiä asiantuntijoita.”
Eduskunnan integraatiovaliokunnalle ilmeni tuota pikaa, kun se kävi neuvottelutulosta läpi, etteivät nääntyneet neuvottelijat tienneet mitä kaikkea tuli sovittua. Ei tiennyt kukaan, EU-ministerit tai komissiokaan.
Mitä enemmän EU:n edistys on kansallisten hallitusten varassa, sitä varmemmin päätökset tehdään läkähdyttämällä. Kukaan ei luovuta, ennen kuin on pakko. On rakennettava luovia ja kaikkia logiikan lakeja rikkovia kompromisseja: paketteja, joita kotona avatessa voi yllättyä.
1970-luvun alussa komissio oli kevyt ja aikaansaamaton, ministerineuvoston kokoukset jäivät riitaisiksi ja tuloksettomiksi, koska kenen hyvänsä kuudennen lähetystösihteerin oli varminta estää vähänkin arveluttava laki vetoamalla pontevasti elintärkeisiin kansallisiin etuihin. Eipähän tule ainakaan kotona sanomista.
Juuri siksi, että päättäjiltä puuttui poliittista painovoimaa, uskallusta ja selkänojaa, Giscard ja Schmidt suostuttelivat Pariisin huippukokouksessa joulukuussa 1974 muut valtiojohtajat aloittamaan säännölliset huippukokoukset kolmasti vuodessa.
”Ei enää paikallisten piispojen synodeja, vaan niiden sijaan kaikenkattava Kirkolliskokous — neuvosto, joka edustaisi sellaista arvovaltaa ja maineikkuutta, että molemmat riitapuolet joutuisivat hyväksymään sen päätökset” — ajatus oli tasan 1650 vuotta vanha, ja jo Kaarle Suuren valtakunnan edeltäjän, Bysantin, johtajalta Konstantinus Suurelta.
Huippukokouksista rakentui uusi instituutio. Sitä ryhdyttiin kutsumaan varmuuden vuoksi Eurooppaneuvostoksi (European Council), jotta se erehtymättä sotkettaisiin Euroopan neuvostoon (Council of Europe). Huippukokouksissa neuvottelevat yleensä pääministerit ja ulkoministerit, joten vihkiytymättömällä on vielä toinenkin erehtymisen mahdollisuus, sotkea Eurooppaneuvosto ministerineuvostoon.
Pääasia, kuten eurokielessä yleensä, että mitään ei kutsuta oikealla ja sisältöä täsmällisesti kuvailevalla nimellä, huippukokousta huippukokoukseksi.
Vaikka valtiojohtajien läheisempi yhteistyö keskitti Euroopan yhteisön entistäkin vahvemmin hallitusten väliseksi neuvonpidoksi, se myös sai aikaan uutta vipinää — yhteisöä haluttiin kehittää, yhteistyötä laajentaa.
Pariisin huippukokouksessa päätettiin muuttaa jäsenmaiden kansanedustajista kasattu neuvoa-antava elin oikeaksi Euroopan parlamentiksi — ensimmäiset suorat vaalit järjestettiin 1979. Hollannin pääministeri Leo Tindemans pantiin kartoittamaan yhteisön tilaa. Pari vuotta aikaisemmin oli keksitty termi ”Euroopan unioni” — nyt sille piti annettaman sisältö.
Tindemans toivoi, että eurooppalainen yhteistyö selkiytyisi ja ulottuisi uusille aloille, tällöin tosin jäsenmaiden pitäisi uskoa lisää toimivaltaa EY:lle. Viisi vuotta myöhemmin valtiojohtajat tilasivat ”kolmen viisaan miehen” komitealta mietinnön, joka täydensi Tindemansin poliittista tavoitteenasettelua institutionaalisilla muutosehdotuksilla — ennen kaikkea komission asemaa tulisi vahvistaa.
Raportit hautautuivat, kun Giscardilla ja Schmidtillä ei ollut haluja luopua läänityksistään. Mutta vuosikymmen vaihtui, ja johto — Ranskassa oikeistolta vasemmistolle, liittotasavallassa vasemmistolta oikeistolle. Saksan uusi ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher laati 1981 italialaisen virkaveljensä Emilio Colombon kanssa uuden aloitteen, joka johti kaksi vuotta myöhemmin Stuttgartin huippukokouksen ”juhlalliseen julistukseen Euroopan unionista”.
Julistuksessa valtiojohtajat tähdensivät halukkuuttaan laajentaa eurooppalaista yhteistyötä — ensimmäistä kertaa turvallisuuspolitiikkaankin. Samalle he kuitenkin korostivat omaa tärkeyttään; kaikista merkittävistä yhteisistä toimista sovittaisi huippukokouksissa.
Eli ei.
Euroopan valuuttajärjestelmää emsiä lukuunottamatta valtiojohtajat eivät olleet saaneet kauniita aikeita todeksi. Sen sijaan huippukokouksesta tuli valitustuomioistuin, jonne ministerineuvosto varmuuden vuoksi tyrkkäsi kaikki riidanalaiset asiat, jäsenmaksuosuudet, maitokiintiöt ja maataloustullit.
Tutkijat ovat käyttäneet jalkapallovertausta. Huippukokouksissa ei enää määrätty pelin tahtia ja kulkua; pääministerit eivät olleet pelintekijöitä, vaan joutuivat vetäytymään liberoiksi — estämään takaiskuja ja paikaamaan vuotavaa keskikenttää.
Kunnes Fontainebleaussa 1984 muuan vanhemmanpuoleisen panttilainakonttorin pitäjän näköinen mies vapautti suurmiehet pikkunäpertelystä.
Komission uusi puheenjohtaja onnistui keskittämään Brysseliin olennaisen siivun käytännön valtaa, koska hän osasi hyväillä pääministerien turhamaisuutta.
Todellisten valtiomiesten pitäisi voida keskittyä Euroopan suuriin kaariin, tulevaisuuden näkyihin, linnunradan kohtaloihin.
Mitä huippukokouksissa oikein tapahtuu? Kertoisin mielelläni, jos voisin.
Kokoussalissa ei ole yhtään ylimääräistä. Neuvottelupöydässä istuvat kunkin jäsenmaan valtionpäämies ja ulkoministeri. Viereisessä huoneessa odottelee Antici-ryhmä, joka muodostuu kunkin jäsenmaan yhteyshenkilöistä. Kun ministeri viittaa pöydästä, tsuppari juoksee paikalle, ja keskustelun jälkeen tämä rientää valtuuskunnan huoneeseen, viemään viestiä tai hakemaan tarvittavaa aineistoa, tai vaikka limun.
Strasbourgissa 1979 kokoushuonetta vartioitiin niin tarkasti, että kiireiset viestit piti työntää lappusilla oven ali.
Alusta pitäen huippukokousten ensimmäisenä iltana on järjestetty valtiojohtajien keskeinen — mukaan lukien spagettivatikaanin presidentti — epävirallinen mielipiteenvaihto, ”takkatuli-istunto”. Luottamuksellisessa keskustelussa on läsnä vain jokunen tulkki ja pari avustajaa.
Kansalaiset saavat kuulla vain sen, mitä puheenjohtajamaan pääministeri ja komission puheenjohtaja kertovat sunnuntain lehdistötilaisuudessa. Yleensä he kommentoivat huippukokouksessa annettua juhlallista julistusta, esimerkiksi työllisyydestä (Bryssel 1993) tai työllisyydestä (Essen 1994).
Kukin valtionpäämies jakelee haastatteluja oman maansa tiedotusvälineille, minkä seurauksena seuraavan päivän lehdissä esitellään toistakymmentä aivan erilaista kokousta.
Mitä tapahtuu todella, tuskailen.
Miten päästä kulissien taakse? Turvamiehet ovat varmaan aseistettujakin.
Kaikeksi onneksi satun näkemään harvinaisen TV-dokumentin huhtikuussa 1994. BBC:n Stephen Lambert on päässyt seuraamaan läheltä Birminghamin ja Edinburghin huippukokousten valmistelua heti Tanskan Maastricht-katastrofin jälkeen syksyllä1992.
Se hyvä puoli Väli-Euroopassa on, että maa ja kielialue vaihtuu joka kymmenes kilometri. Niin Antwerpenissa näkyy ihan automaattisesti 14 TV-kanavaa, joista aina yksi näyttää Hill Street Bluesin uusintoja.
”Tämäpä miellyttävää”, ajattelen ja poimin lehtiön.
Täst´edes en aio hortoilla olemattoman tiedon perässä sateista Brysseliä ympäriinsä, saatikka vaivautua haastattelemaan jotakuta: ”Ai siis ett komissio ei niinku päätäkään Euroopan laeista — vai?”
Saan kaiken tiedon Luotettavasta Lähteestä: telkkarista.
Jäsenvaltiolla, jolla sattuu olemaan puolivuosittain kiertävä puheenjohtajuus, on tilaisuus ajaa huippukokoukseen tärkeät asiat. Puheenjohtajuudessa on sekin bonus, että saa pitää ministerikokouksia vaalipiirissä — Saksan cdu juoksuttaa vaalien alla tärkeät vieraat joka osavaltiossa, Ranskan pääministeri Edouard Balladur saa mukavaa hohtoa presidenttikampanjaansa puheenjohtajakaudella 1995.
Isäntämaan edustajat sukkuloivat keskeisissä pääkaupungeissa hyväksyttämässä kokouksen esityslistaa. Isäntämaalla on tosin lupa pitää lopullinen agenda hihassaan aivan viimeiseen viikkoon saakka.
Britannian varaulkoministeri Tristan Garel-Jones ja ulkoministeriön valtiosihteeri Michael Jay käyvät tärkeitä keskusteluita Roomassa ja Pariisissa syksyllä 1992.
— Eihän se ollut tältä planeetaltakaan, Garel-Jones päivittelee tavattuaan italialaisen kollegansa.
Pariisiin päästyään ministeri analysoi saarivaltion ja mantereen kansanterveysperinteiden eroa:
— Tämähän on isoin helvetin aspiriini minkä olen koskaan nähnyt. Eurooppalaisilla on tämä ihme juttu, ne työntävät pillerit aina persuuksiin, siitä ne tykkää.
Lokakuussa tanskalaiset tuovat Edinburghin kokouksen ostoslistansa puheenjohtajalle, muutosvaatimuksia kansan hylkäämään Maastrichtin sopimukseen.
Garel-Jones muistuttaa vahingoniloisesti valtiosihteeri Jørgen Østrøm-Mølleriä, että ”kovan paikan tullen” Tanska on aina pettänyt Britannian ja ”hyväksynyt eurohömpötyksen, jota ne belgialaiset ja muut ovat tyrkyttäneet vuosikaudet.”
Huippukokouksen alla Garel-Jones aikoo paljastaa ”vähän säärtä” Felipe Gonzálezille. ”Täytyy osoittaa mitä hän voi voittaa, eikä sitä mitä hän ei voi voittaa”. Espanjalaisille ”on annettava tikkari”.
Kuningattarelta lainatussa linnassa järjetettävä Edinburghin kokous maksaa briteille 70 miljoonaa markkaa. Puitteet ovat imperiaalisen vaikuttavat; linnan ympärille levittäytyvässä puutarhassa on asiaankuuluvat koristeelliset kellotornit, kerubipatsaiden ryhmät suihkulähteiden ympärillä, pyhimysten jyhkeät rintakuvat, ympäriinsä ryöstäytyvää ornamenttien pitsiä.
Linnan korkeassa holvistossa ja marmoripylväiden juurella pääministerit saavat säteillä historian suurmiesten auraansa. Kymmenet kynttiläkruunut syöksyvät katoista kimallellen… kuningaskulkueet ja ratsastavat valtiaat on kirjottu raskaiksi seinänkokoisiksi kuvakudoksiksi…. vuosisataiset hallitsijaisät poseeraavat valtavissa kultakehyksissä joista saataisiin sulatettua vihkisormukset jokaiselle täältä Ulan Batoriin.
Tällä ympäristöllä isännät viestivät kansallisen suvereeniuden vuosisataista uljasta perinnettä, jossa Euroopan yhteisö on pelkkä mainoskatko, imperiumin silmänräpäys. Brysselin suuruudenhullu byrokratia oli vaatinut kumartamaan itseään eikä kruunua, ja kansalaiset olivat osoittaneet uskollisuutensa majesteetille; nyt vanhan mahtivaltion johdolla yritettäisi korjata komission pöyhkeyden aiheuttama vahinko.
Saksalaiset eivät voi viestiä suureellisuutta, kansallisylpeyttä, Blut und Bodenia. Ei voi kuvitella, että Saksa ylvästelisi valtionpäämiehille Nibelungenin vuosituhantisella kansallismyytillä, järjestäisi kokouksia Reinin linnoissa — se piti huippukokouksen Essenin messukeskuksessa. Modernissa, kylmässä ympäristössä, edistyksen ja kaupan anonyymissä temppelissä. Saksalaisten on kätkettävä kansallisuus, ja todistettava olevansa osa Eurooppaa, osa yleistä markkinatalouden yhtenäiskulttuuria.
Pääministeri John Major on henkilökohtaisesti valinnut Edinburghin tuolit, mustat, muhkuraiset nahkanojatuolit. Apulaisulkoministeri keikkuu kokeeksi tuolilla, ottaa vauhtia niin että melkein pomppaa. Hän on hyvin huolestunut: ”Ei saa unohtaa, että liittokansleri Kohl on iso mies… Jos hän päättää nojata tuolissa taaksepäin… ”
Jos Helmut Kohl rojahtaa kesken kaiken lattialle, iskeytyy koko painollaan nurin, yrittää hätääntyneenä kampeutua ylös, ei pääse vaan jää selälleen haromaan kuin kiusattu kilpikonna –
Koko huippukokous voi tärveltyä, Euroopan kohtalo kaatua tuolin mukana.
Eurooppa-neuvosto korostaa johtajakarismaa ja henkilökohtaista diplomatiaa.
Nämä juhlavat viikonloput ovat historiallisten urotekojen näyttämöitä. Viesti on suunnattu kotimaahan, äänestäjille; poliitikkonilkistä kuoriutuu täysiverinen kansainvälinen valtiomies. Erityisen hohdokkaita tilaisuudet ovat tietysti pikkumaiden johtajille, jotka esiintyvät tasaveroisina Ranskan presidentin ja Saksan liittokanslerin rinnalla, sopivat maailman asioita kättä päälle.
Pääministerit lainaavat valtansa oikeutusta historian välinevarastosta. Huippukokoukset muistuttavat ajoista, jolloin Euroopan hallitsijoiden henkilökohtainen diplomatia saattoi pelastaa tai tuhota sadat tuhannet ihmishenget. Huippukokoukset heijastavat harmaan teknokraattiseen arkipolitiikkaan himmeää, lepattavaa kajoa Wienin kongressista 1814-1815, keisareiden loistosta ja hovin säihkeestä.
EU:n huippukokousten historiallinen edeltäjä onkin Wieniä seurannut Euroopan suurvaltojen säännöllisten kongressien sarja, joka kuitenkin hukkui mantereen levottomuuksiin kymmenessä vuodessa. ”Euroopan konsertti” järjesti kongresseja satunnaisemmin aina ensimmäiseen maailmansotaan asti.
Pääministeri, joka on todellisuudessa vain monimutkaisen byrokratian mittarinlukija, esiintyy hetken feodaalisena mahtimiehenä, tsaari Aleksanteri I:n tai kansleri Metternichin kokoisena yksinvaltiaana, joka on yhtä kuin valtionsa.
He ovat Euroopan vartalot.
Huippukokoukset ovat politiikan saippuaoopperaa. Poliitikot valitsevat rooleja; Margaret Thatcher kantoi komeasti Dynastian Alexisin hahmoa. Viisivuotisen budjettisodan keskelle osui EY:n 25-vuotispäivä, jota juhlistettiin Brysselin huippukokouksessa maaliskuussa 1982. Thatcher pukeutui mustiin kuin hautajaisissa: juhlimiseen ei ole syytä.
Vallan teatterikriitikot ovat jopa tulkinneet Thatcherin pukeutumista seuraavan vuoden huippukokouksessa Stuttgartissa. Ensimmäisenä iltana pääministerin asu oli asiallisen tummansininen, ikään kuin vakuuttaakseen muut kantansa lujuudesta. Seuraavana päivänä hän syöksyi taisteluun kukkean naisellisessa syklaaminpunaisessa, kuin hurmatakseen harmaat herrat. Illan ankarimpiin taistoihin hän ilmestyi liekkinä ja leimahduksena — tulipunaisimmassa asussa jonka kukaan oli koskaan nähnyt, valmiina veritöihin.
Politiikka henkilöityy, ja tyydyttää kaikkien tarpeet. Yleisö voi tarkentaa suoraan vartaloihin, ja samalla vartaloiden valta lujittuu.
Se on politiikan ja hallinnoinnin ero. Komissio oppi sen liian myöhään ja liian kalliisti.
Komission ja Euroopan parlamentin innokkaimmat apostolit inhoavat sydämestään näitä ministereiden suuria urheilujuhlia. Todellinen yhdentämisen työ tehdään hapettomissa virastokennoissa, pitkäpiimäisissä komiteoissa, pykäläniilojen palavereissa. EU:sta on tehty pysyvä instituutio juuri siksi, että ei oltaisi riippuvaisia korkean politiikan satunnaisista suhdanteista tai liittokanslerin istuimesta.
Varmasti näytöspolitiikka tuottaakin surkeita tuloksia ja voi olla maailman järjettömin, epädemokraattisin tapa paaluttaa merkittäviä poliittisia linjoja. Mutta sellaisena me kai sen haluamme.
On mahdotonta siirtyä kahdeksasta-neljään -politiikkaan. Vallankäyttö on spektaakkelia, ei virkatyötä. Sen pitää olla kerralla selvä ottelu, titaanien kamppailu.
Sota on politiikan vertauskuva. Haavisto taisteli sokerikiintiöistä. Pangalos vyörytti asemia. Salolainen piti voittona. Neuvotteluhuoneissa syntyy rintamalinjoja tiuhempaan kuin Kannaksella, ja aseveliakseleita.
”Huippukokoukset” ja ”loppurutistukset” tiivistävät turruttavan pitkäveteiset valmistelut öisiksi kilvoitteluiksi. Näkymätön ja byrokraattinen muuntuu helppotajuiseksi… seksikkääksi politiikaksi.
Koko esitys on rakennettu mediaa varten. Tiedotusvälineet ovat kansallisia, suorastaan kansallismielisiä. Monimutkaiset, etäiset ja tekniset asiat pelkistetään kyllä-ei -asetelmiksi. Valtiojohtajat taistelevat omiensa puolesta, ja kansa jännittää, kuinka käy.
Harva osaa vieläkään epäillä, että laji on amerikkalaista vapaapainia, jossa ottelut on sovittu etukäteen: jokaisen pitää voittaa.
Se on lopulta kaikkien etu; kun johtajakollegat saavat sankarinmainetta kotimaassaan, neuvottelukumppanilla on riittävä arvovalta, jotta voidaan yleensä neuvotella ja saada tulos.
Jokaisen on voitava poistua huippukokouksesta v-merkkiä heilutellen kuin John Major Maastrichtista: ”Game, set and match to Britain.”
Nämä maratonit, mieskunnon legendat, ovat poliitikoille välttämättömiä. Kun Suomen jäsenyysneuvotteluissa toimittajat ja neuvottelijat valvovat yhdessä 35 tuntia, syntyy talvisodan yhteishenki, roolien rajat katoavat. Jopa niin, että neuvottelijoiden voileivät joutuivat vääriin suihin, mistä ulkoministeriö vielä pari viikkoa jälkeenpäin motkotti.
Se saattoi maksaa sen puoli miljardia.
Eihän huippukokouksissa mitään päätetä.
Jos Euroopan politiikka päätetään valtioiden tai hallitusten johtajien illallispöydässä, niin mihin komissiota oikeastaan tarvitaan? Tai miksi ylläpitää ilveilyä Euroopan parlamentista?
”Valtiomiehellä ei ole mahdollisuutta ratkaista monimutkaisia asioita muutamassa lyhyessä, kiihkeässä päivässä. Hän lainaa nimensä julkilausumiin ja julistuksiin, joissa ylistetään pienten ja toisarvoisten kysymysten ´ratkaisuja´ samalla, kun itsepintaisemmat ja keskeisemmät ongelmat lakaistaan viivytyksen maton alle”, tuhahtaa Israelin entinen ulkoministeri Abba Eban.
Ja jos tehdään päätöksiäkin, useimpia ei panna täytäntöön. Olennaista on muoto, ei sisältö; show eikä byrokratia.
— Älytön kiire, Giuseppe Capuana ähisee, kun hän mättää Suomen jäsenyyssopimuksia lavalle. Jykevä sisilialaismies kollegoineen on päässyt vihdoin vääntämään 700-sivuisia paperinippuja arkkikoneista Charlemagne-rakennuksen neljännen kerroksen kirjapainossa. Sopimukset on luvattu Euroopan parlamentille huomiseksi.
Saan ensimmäisenä maailmassa Suomen jäsenyyssopimuksen.
Jo pelkkä euroedustajille ja virkamiehille menevä lasti täyttää 17 lavallista, paperia siinä on kymmenen tonnia. Yksi ääneenlausumaton motiivi, miksi Suomi haluaa EU:n jäseneksi on, että jos yhteisö siirtyisi uusiopaperiin, se yksin riittäisi laittamaan Suomen metsäteollisuuden luukuille laput.
Sopimus on nyt valmis, kun Antti Satuli on eilisiltana luovuttanut jokaiselta suomalaiselta neljä Sirkku-pakettia Lamassourelle.
Suomen pääjuristi Niilo Jääskinen on valittanut, että hän joutuu neuvottelemaan koko sopimuksen uudestaan, semminkin kun EU:n lakimiehet eivät ole osallistuneet neuvotteluihin, ja vastustavat virkaintoisesti kaikkia mahdottomia ja jopa mahdollisia pykäliä.
Sokeririidan tomu on laskeutunut. Neljännentoista kerroksen käytävä on harmaa ja iloton, paitsi kun tullaan kierreportaiden luo, jotka vievät ylimpään kerrokseen, ministerineuvoston saleihin. Äkkiä on valoa, limoviikunoita ja jukkapalmuja ruukuissa, seinien vuoraus on väriltään ja materiaaliltaan pehmolelua.
Hyppään pari askelmaa, tavoittelen Pertti Salolaisen rientoa ja pontevuutta.
— No! ministerineuvoston opas kieltää yllättävän kireästi.
En pääse kaikkein pyhimpään. On kunnioitettava suurten kansallisten taistelujen näyttämöä.
Tässä kansainvälisen vaikuttamisen kulississa ministeri ei voi epäonnistua. Hänellä on tuplavarmistus. Hän ei voi epäonnistua, hänellä on tuplavarmistus. Hän voi samaan aikaan esiintyä kansallisen edun uupumattomana esitaistelijana ja sysätä syyt kansallisen edun vastaisista päätöksistä ulkomaalaisille
Ministerille EU on paras kauppa.
Ministeri luo kriisejä ja ratkaisee ne. Mikko Pesälä menetti ensin luvatut maatalouden lisähinnat, sitten hän sai ne takaisin. ”Pesälä suurin voittaja”, Helsingin Sanomat ilmoitti ylpeänä.
Ministerineuvosto on Euroopan unionin ylin päättävä elin, jäsenmaiden ministereiden kokous. Sitä ei ole helppo muistaa, koska virkamiesten valmistelukoneistot ovat eksoottisuudessaan pelottavampia ja valtiojohtajien voimamiesnäytökset värikkyydessään vetävämpiä.
Kunkin alan 15 ministerin kokous säätää sen alan eurooppalaiset lait. Ulkoministerien palaveri, Yleisten asioiden neuvosto, on tärkein ja arvovaltaisin, mutta kokoontuu vain muutaman kerran puolen vuoden puheenjohtajajakson aikana.
Ministerin valta pohjautuu siihen, että hän on EU:n valtiaista ainoita, joilla on kansan testattu tuki takanaan. Hänellä on lupa olla juuri se ”Ranska” tai ”Belgia” tai ”Suomi”, joka vaatii, vastustaa, pyrkii ja esittää. Tosin hänen demokraattinen valtuuskirjansa on vasta kolmannen polven hiilipaperikopio miljoonien kansalaisten äänestyslipusta, moninkertaisen edustuksellisuuden tulos.
Suomen eduskuntavaaleissa 1991 keskusta sai 24.8 prosenttia annetuista äänistä. Syntyneessä enemmistöhallituksessa puolue sai ulkoministerin paikan, johon huhtikuussa1993 istahti Heikki Haavisto. En taatusti ollut ainut, jonka naamaan levisi nimitysuutisen kuullessa epäuskoinen hymy. Hän on ”Suomi” Brysselissä, ei siksi että hänet olisi tehtävään valittu, vaan siksi, että hänen johtamansa etujärjestö, joka edustaa seitsemää prosenttia suomalaisista, on 24.8 prosentin puolueen tärkeä kannattajajoukko.
Tämä on demokratian homeopatiaa.
Mahtavan Saksan ulkoministeri on puolueesta, joka sai syksyn 1994 vaaleissa 6,6 prosentin kannatuksen. Ja vaikka ministeri edustaisikin kaksinapaisen järjestelmän mahtipuoluetta, hänen mandaattinsa on parhaimmillaankin puolikas siitä kansasta, jota hänen vartalonsa yksin ja kokonaisuudessaan edustaa.
”Suomi” on aina vain puolikas, myös sukupuolikas.
Mutta enemmistöhän päättää sisäpoliitikassakin. Ero on vain siinä, että kussakin jäsenmaassa hallitus esittää ja parlamentti päättää. Hallituksen enemmistön on kestettävä opposition höykytys, mikä usein pakottaa ainakin neuvotteluun, ellei kompromisseihinkin. Median kärkäs puuttuminen muuttaa usein asetelmia.
Euroopan unionissa samat hallitukset vaihtavat päähän tähtihatun ja tekevät ministerineuvoston ominaisuudessa lait itse. Eli jos Suomen hallitus ei voi pakottaa eduskuntaa hyväksymään lapsityövoiman käyttöä, se voi teettää lain Brysselissä — ja se käy kansallisten säädösten yli.
Ja mikä parasta: ministerin ei tarvitse edes ottaa siitä vastuuta.
Missään demokraattisessa valtiossa lakiasäätävä elin ei kokoonnu salassa, eikä päätä perustelematta.
Ministerineuvoston kokoukset ovat salaisia, niistä ei saa pöytäkirjoja. Hallitus voi tehdä kauppoja ja pakettiratkaisuja häiriöttömästi, ilman poliittisia kuluja — tax free.
Päätökset tehdään kollektiivina, ja lähes aina muodollisen yksimielisesti. Äänestämään joudutaan äärimmäisen harvoin, sillä yleensä tyydytään katsomaan, löytyykö riittävä enemmistö. Useimmiten enemmistö on varmistettu jo ennen kokousta.
Mitä juuri ”Suomi” ministerineuvostossa sanoi, väitti tai vaati, emme saa koskaan tietää. Ministeri tietysti selittää asian parhain päin – eikä voi jäädä kiinni valheestakaan.
Ministerillä on valta 375 miljoonaan ihmiseen, mutta ei vastuuta kenellekään. Kun hän ei ole tilivelvollinen, menettää merkityksensä se, että hän on vaaleilla valittu. Valitsijat kun eivät voi valvoa valtakirjansa käyttöä.
Ministerikin on kardinaali, kansanvallan ulottumattomissa.
Suomi ei päätä, mitä ”Suomi” päättää.
Kauniit puheet ”eurooppalaisesta” yhteisyydestä, yhtenäisyydestä ja yhtenäisyydestä ovat pelkkää joulun sanomaa. Kukaan ei kehtaa väittää vastaan, mutta satua se silti on.
Euroopan unioni on luonut rakenteensa nimenomaan tukemaan hallituksia. EU:n ansiosta valtion hallitseminen käy helpoksi, Eurooppa on hallituspolitiikalle uusi, entistä tehokkaampi toiminnan taso.
Huippukokousten korkean tason diplomatia luo pääministeriin Paasikiven auraa. Muut ministerit saavat hekin lämmitellä Charlemagnen aulan salamavaloissa. Heillä on tukenaan ministerineuvoston virkakunta ja ulkoministeriön mandariinijoukko. He ovat tähtiä.
EU:n rakenteet eristävät politiikan kauas politiikan kohteista, Brysselin suojiin, kiusallisen opposition ja tunkeilevan median ulottumattomiin. Hallituksen valta vahvistuu.
Montaakaan päätöstä ei tarvitse edes jälkikäteen hyväksyttää eduskunnalla, saatikka kansalaisilla; ja silloinkin, kun ne on ratifioitava, päätöksiä ei pääse enää peukaloimaan. Ja vielä silloinkin, kun neuvottelutulos on hyväksytettävä, hallitus voi väittää, että vastustajat vaarantavat valtion kansainvälisen vaikutusvallan ja aiheuttavat suhteettoman poliittisen kriisin, ja mikä vielä pahempaa, epävakautta markkinoille.
Euroopan unionin ansiosta hallituksella on aloiteylivoima kotimaan politiikassa. Hallitushan on suoraan edustettuna ministerineuvostossa, ja komission tehtävä on palvella sitä. Hallituksella on roimasti enemmän tietoa, suhteita, julkisuutta ja vaikutusvaltaa kuin oppositiolla.
Kulloisetkin hallituspuolueet pitävät jostain syystä nykyjärjestelmää hyvänä, oppositio tahtoo usein lisää valtaa Euroopan parlamentille. Osien vaihtuessa politiikatkin vaihtuvat.
Kotimaassa hallituksen on helpompi puskea radikaaleja ja ristiriitoja herättäviä aloitteita, kun niillä on takanaan eurooppalainen tuuli. Tulee ”pakkoja” ja vähintäänkin ”paineita”.
Asiat, jotka vielä eilen olivat valintoja, ovatkin tänään välttämättömyyksiä. EU:n rahaliiton vaatimien makrotalouden sopeutusehtojen väitetään vaativan vaihtoehdotonta politiikkaa. Ensin Etelä-Euroopan valtiot pakottivat Brysselin kalanmaksaöljyä kansalaisten kurkuista — matalan inflaation, valtionvelan supistamisen, julkistalouden leikkaamisen — ja viime vuosina sama retoriikka on tehnyt puhdasta jälkeä myös Suomen poliittisesta keskustelusta.
Iiro Viinanen on ehtinyt jo julkisesti ilakoida, että EU vaatii valtiovarainministereiltä pitkän kantaman suunnitelman siitä, kuinka jäsenmaa aikoo yltää rahaliiton ehtoihin. Siihen hirtetään valtiontalous useiksi vuosiksi, Viinanen myhäilee: politiikka käy mahdottomaksi.
Näin se aina esitetään, vaikka ei se näin olekaan. Kun kaikki jäsenet vetoavat ”Euroopan unionin” vaatimuksiin, he vetoavat viime kädessä itseensä. Juju on täysin sama kuin joissakin murhatapauksissa. Vaikka tiedetään, että tämä porukka tapon teki, kaikki voivat syyttää toisiaan, ja jos tarkkaa näyttöä ei ole, jokainen on vapautettava vastuusta.
Näin poliittinen vastuu siirtyy ministereiltä, ja haihtuu kokonaankin. Ja vaikka kansa protestoisi, syy on aina ulkomaalaisten.
Ministerit myös itse teettävät Brysselillä likaista työtä. Moni direktiivi, jonka kansallisessa sovittamisessa olisi paljonkin pelivaraa — ja parlamentilla mahdollisuus valita useista kilpailevista vaihtoehdoista — täydentyy ja yksityiskohtaistuu ministerineuvostossa yhdeksi ainoaksi mahdolliseksi sovellutukseksi.
Jacques Delors käyttää maanläheisenä esimerkkinä kuudetta arvonlisäveropohjan harmonisointidirektiiviä. Muutamat valtiovarainministeriöiden asiaintuntijat saivat sen läpi muodossa, jonka kansalliset edustuslaitokset olivat aikaisemmin hylänneet.
Tätä tarkoittaa se, että ulkopolitiikasta tulee sisäpolitiikkaa.
Paradoksaalisesti Euroopan yhteisö siis lisää valtion valtaa, sen oikeutusta ja otetta kansalaisista.
Kansainväliset markkinavoimat soittelevat kansantalouksia miten tahtovat. Itsenäisillä valtioilla on yhä vähemmän tosiallista itsenäisyyttä.
Kotimaassa ministeri on helposti vain avuton poliitikko, markkinoiden sätkynukke, vaalilupaustensa pettäjä. Valtiossa ei voi enää olla valtiomies.
Euroopan unionissa voidaan vielä elättää haavekuvaa maailman hallittavuudesta, asioiden ohjattavuudesta. Ennen vanhaan ”huippukokouksia” järjestettiin vain, kun oli maailmanpoliittinen kriisi. Nyt luodaan kriisi joka huippukokoukselle, aikataulun mukaan. Valtiomiehet selvittävät vaarat, ja sen jälkeen kaikki on jälleen hyvin.
Ja voi sitä mielihyvää, kun ”Suomi” esittää aloitteen, jonka kaikki muut hyväksyvät — silloin Suomi on paras. ”Suomi” poistuu voittajana kuin politiikan EM-kisoista.
Mutta ministerineuvostossa — vaikka se onkin korkein päättävä elin — ratkaistaan vain joka viides EU-laki.
Ministerit tuskin tietävät, mitä kaikkea he ovat tulleet päättäneeksi, kun he selostavat TV-kameroille, että ”asiasta käytiin perinpohjainen keskustelu, jonka anisosta saavutettiin rakentava yhteisymmärrys”.
Kun ”Suomi” ei päätä, mitä Suomi päättää, kuka päättää, mitä ”Suomi” päättää? Ja Suomi?
Seuraava luku: