Parlamentarismin ehtoja on kunnioitettava

By on 15.12.2015

Eduskuntapuheesta 15.12. keskusteltaessa välikysymyksestä valtiovarainministerin johtaman lainvalmistelun avoimuudesta 

Rouva puhemies,

Arvostettu politiikan tutkija Frank Ankersmit on todennut, että edustuksellinen parlamentarismi on kenties merkittävin eurooppalainen saavutus kautta aikojen. Viholliset, jotka Ranskan vallankumouksessa yrittivät kaikin keinoin tuhota toisensa, kokoontuivat vuonna 1830 parlamenttiin ratkaisemaan erimielisyyksiään sovitulla, järjestelmällisellä menettelyllä. Tämä on mahdollista vain, jos jokainen osapuoli kunnioittaa toisiaan, pitää erimielisyyttä luonnollisena ja pyrkii kompromisseihin.

Kysymys rehellisyydestä ja totuudesta on vaikea aihe välikysymykselle, jolla oppositio pyrkii viime kädessä kaatamaan hallituksen. Lopputulos kun on se, että hallituspuolueiden edustajat antavat hallitukselle luottamuksensa. Irvokkaimmillaan käy niin, että hallituksen mielestä puhuttiin totta ja opposition mielestä ei. Totuus on tässä tapauksessa vain mielipideasia.

Yhdysvalloissa päätöksenteko on joutunut kriisiin juuri siitä syystä, että kaksi pääpuoluetta ei kunnioita toistensa totuudellisuutta. Parlamentarismin tärkein lähtökohta on kuitenkin se, että minkään osapuolen hyviä motiiveja ei kyseenalaisteta. On esimerkiksi sopimatonta epäillä minkään puolueen tai edustajan aitoa tahtoa edistää yhteistä hyvää ja isänmaan asiaa.

Ankersmitin katsannossa poliittinen päätöksenteko ei edes perustu käsitteisiin totuus ja valhe. Perustuslain 60 §, jonka mukaan ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia, on tulkinnanvaraisuudessaan tyhjä.

Tätä pykälää kuitenkin tulkitaan niin, että ministerin on puhuttava totta eduskunnalle. Hänen on kerrottava lakiesityksistä ja sen valmistelusta tosiasioita. Tämäkin on tulkinnanvaraista. Mikä tosiasia on olennainen? Minkä tosiasian saa pitää salassa? Viime kädessä tulkinta on poliittinen.

”Entä pitääkö ministerin puhua totta myös eduskunnan ulkopuolella – esimerkiksi toimittajille?”

Ja pitääkö ministerin pysyttäytyä totuudessa silloinkin, kun hän puhuu muista kuin ministerivastuunsa alaisista asioista? Onhan hänellä oikeus esittää poliittisia näkemyksiä, joihin siis ei lähtökohtaisesti sovellu ahdas totuuden ja valheen määritelmä. Hän puhuu sekä valtioneuvoston jäsenenä että puolueensa edustajana, usein jopa samassa puheenvuorossa. Rajanveto on vaikeaa.

Entä pitääkö ministerin puhua totta myös eduskunnan ulkopuolella – esimerkiksi toimittajille? Onko yleisesti tuomittavaa, jos valtiovarainministeri kertoo väärää ja vaillinaista totuutta hallintarekisteristä, vai riittääkö julkisuuden tuomio, YouTubessa kärsitty maineen ja arvovallan menetys?

Erityisen vaikeaksi rajanveto käy, kun elämme nopean julkisen kommentoinnin aikaa. Lausuntojen laatu ei ole yhtä tärkeää kuin määrä. Tärkeintä on julkisuuden hallinta. Jokainen poliitikko ja puolue pyrkii värittämään tarinaa valikoiduin tosiasioin ja edullisin näkökulmin. Tämä värittäminen, englanniksi spin, on osaavan poliitikon tärkein taito.

Ei ole mikään ihme, että myös julkinen taho pyrkii värittämään tarinaa ja hallitsemaan julkisuutta. Valtiovarainministeriö pyrki myymään hallintarekisterilakia medialle ja ohjaili näkökulmia, valikoi luotettavia ja epäluotettavia toimittajia. Huolestuttavinta on, että viestintäpäällikkö sanoi tämän olevan normaalia toimintaa. Ei ole, eikä saa olla. Kun julkinen taho puhuu, vastuuta ei saa siirtää kuulijalle.

Rouva puhemies,

Yritän avoimesti ja kiihkottomasti pohdiskella nykyisen hallituksen toimintatapaa, voi sanoa ehkä totuustaloutta, entisen ammattini valossa. Olen ollut journalisti yli 30 vuotta, ja nähnyt monenlaista. Kuitenkin on uutta, miten usein ja säännöllisesti käy niin, että tehokkaan julkisuudenhallinnan pyrkimyksissä joudutaan venyttämään totuutta. En halua syyttää, vaan todeta ilmiön, joka varmasti tuottaa haasteita myös toisille ja toisten puolueiden tulevillekin ministereille.

Itse havaitsin ilmiön kesällä, kun valtiovarainministeri ilmoitti tiedotustilaisuudessa, että Suomen Kreikka-linja ei ole muuttunut, vaikka Suomen linjana oli yhtäkkiä ajaa Kreikka ulos euroalueesta.

Samaan aikaan meitä Suuren valiokunnan jäseniä sitoi vaiteliaisuusvaatimus, joka esti meitä kyseenalaistamasta ministerin väitettä. Jouduin poikkeuksellisesti tekemään kantelun oikeuskanslerille, joka aikanaan kuitenkin totesi hallituksen toimineen toimivaltansa mukaisesti – ja tähän tyydyn. Selvää on kuitenkin, että hallituksella oli julkisuuden hallinnassa etulyöntiasema, suorastaan monopoli. Kun ministeriä ei haastettu, hän saattoi muunnella totuutta – juuri tätä ilmausta käytti Helsingin Sanomat myöhemmin (18.7.).

Asian voi katsoa toisestakin kulmasta ja todeta, että tiedotustilaisuudessa menivät ministerin ja puolueen edustajan roolit sekaisin. Edelliselle ei ole sallittu todellisuuden värittäminen, jälkimmäiselle on.

Roolit menivät samalla tavalla sekaisin, kun valtiovarainministeri kommentoi SDP:n vaihtoehtobudjettia. Keskiviikkona 25. marraskuuta ministeri lausui alle minuutissa kuusi virheellistä väitettä SDP:n esityksestä. Seuraavana päivänä hän lausui alle minuutissa kolme väärää väitettä ja päälle päätteeksi leimasi sosiaalidemokraattisen puhujan esityksen ”pötypuheeksi”.

 ”Parlamentarismi on mahdollista vain, jos kaikki osapuolet kunnioittavat toistensa totuudellisuutta ja hyviä tarkoitusperiä. Niitä ei pidä kyseenalaistaa.”

Sinänsä tämä on normaalia poliittista puhetta, mutta ministerillä on aina etulyöntiasema, koska varsinkin kyselytunnilla hän saa halutessaan puheenvuoron – jopa silloin, kun se ei edes liity käsiteltävään asiaan. Niinpä hän sai käyttää eduskunnan arvovaltaista areenaa televisioituun anteeksipyyntöön. On valitettavaa, jos eduskunnan käytännöt taipuvat julkisuuden hallinnan tarpeisiin.

On helppo tulkita ministerin käytös ylimielisyydeksi. Mutta ongelmallisempi on se havaintoni, että hallitus ei näytä arvostavan alussa mainitsemaani parlamentarismin arvolähtökohtaa, josta Ankersmit puhui. Parlamentarismi on mahdollista vain, jos kaikki osapuolet kunnioittavat toistensa totuudellisuutta ja hyviä tarkoitusperiä. Niitä ei pidä kyseenalaistaa. Jos tällä tiellä edetään yhtään pidemmälle, parlamentarismin tilalle tulee pakkovalta, avoimen keskustelun tilalle sanelu, yhteisen työn tilalle sovittamaton eripura. Kunnioituksen vaatimukset koskevat tietenkin myös oppositiota ja itseäni, ja pidän niitä parlamentarismin arvokkaan perinteen kannalta ehdottoman sitovina.

Posted in: Yleinen