Puhe Kansalliskielet ry.:n vuosikokouksessa 11.5.2016

(Viittoo) Hyvää päivää kaikille. Olen iloinen, että saan tulla kertomaan teille, mikä on viittomakielen asema Suomen laissa ja suomen kielten joukossa.

Tarvitaanko tulkkausta? Perustuslain ja viittomakielilain hengen mukaisesti minulla pitäisi olla oikeus käyttää äidinkieltäni kaikissa tilanteissa, ja teillä olisi vastuu siitä, ymmärrättekö mitä sanon. Alun perin aioinkin käyttää vain viittomakieltä, mutta kykyni eivät siihen riitä. Kerron syyn siihen myöhemmin.

Perustuslain 17 pykälän mukaan viittomakieltä käyttävien oikeudet turvataan lailla. Samassa pykälässä on mainittu kansalliskielet suomi ja ruotsi sekä saame viranomaiskielenä. Tässä pykälässä luvattu laki astui voimaan lähes 20 vuotta myöhemmin, viime keväänä, ja on ilo olla tilaisuudessa kiittää henkilökohtaisesti edellisen hallituksen ministeriä, Anna-Maja Henrikssonia, joka sen sai aikaan.

Se oli viittomakieliselle yhteisöllemme ilon päivä – jota hiukan varjosti se, että lehtereille saapuneita viittomakielen käyttäjiä ei ymmärretty palvella eduskunnassa viittomakielisellä tulkkauksella.

Viittomakielilain mukaan viranomaisten on ”huomioitava” ja ”edistettävä” viittomakieltä, mutta mitään velvotteita lakiin ei sisälly. Eduskunta lisäsi lakiin lausuman, jossa vaadittiin turvaamaan viittomakielisten oikeudet. Olennainen työkalu on YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus, jonka on ratifioinut jo noin 150 maata, mutta ei vielä Suomi. Viiteryhmämme on tässä Pohjois-Korea. Kun eduskunnassa kuitenkin eilen hyväksyimme kehitysvammalain muutoksen, voin ilokseni kertoa, että Suomella on nyt edellytykset ratifioida yleissopimus, joka vahvistaa viittomakielen asemaa.

Tässä on kuitenkin yksi mutta. YK-sopimuksessa viittomakieli katsotaan vammaisten oikeudeksi, kun taas viittomakielilain kansainvälisestikin merkittävä painotus on se, että viittomakieliset katsotaan omaksi kieli- ja kulttuuriryhmäkseen. Viittomakieltä ei siis yhdistetä aistivammaan, ja tämä on äärimmäisen tärkeä periaate. Meitä kuulevia viittomakielisiä on sitä paitsi enemmän kuin kuuroja viittomakielisiä.

Viittomakieli on tunnustettu nimenomaan kielenä, ei suomen kielen koodauksena. Tämä on tärkeää viittomakielisen yhteisön identiteetin kannalta, sillä ilman kieltä ei ole itsemääräämisoikeutta, ei täysivaltaista kansalaisuutta ja osallisuutta yhteisöön ja yhteiskuntaan. Kun ymmärretään kielen ja kulttuurin itseisarvo, aistivammasta riippumatta, ymmärretään viittomakielisen yhteisön moninaisuus, ja jokaisen viittomakielisen yksilöllinen erityisyys. Vain kielen ja kulttuurin tunnustettu identiteetti mahdollistaa sananvapauden ja itsensä ilmaisemisen vapauden – koko aidon henkilökohtaisen vapauden.

Hyvät kuulijat,

Kielellinen ja kulttuurinen itsenäisyys edeltää hallinnollista itsenäisyyttä, siitä Suomen historia on esimerkki. 1800-luvulla käytiin jopa kielellinen sisällissota, onneksi verettömästi ja kaikkia osapuolia kunnioittavin lopputuloksin. Se, että toisen kansalliskielemme asemaa yritetään tänä päivänäkin horjuttaa, osoittaa enemmistön loputonta kykyä ääliömäisyyteen. Samaa ovat tosin saaneet kokea myös viittomakieliset suomalaiset.

Kielen erottaminen vammasta on hieno periaate, mutta käytännössä vallitsevat vanhentuneet asenteet. Moni tyrkyttää viittomakielisille korvaistukkaa, jolla korjattaisiin jokin luuloteltu puute tai vajaus. Ajattelemattoman enemmistön paine voi aiheuttaa ahdistusta. Tunnen läheisesti nuoren naisen, joka joutui valitsemaan kuulevan ja puhutun kielen yhteisön ja oman viittomakielisen identiteettinsä välillä. Hän valitsi viittomakielen. Se on osoitus viittomakielisen yhteisön kasvaneesta itsetunnosta, kunnioitettavasta itsenäisyydestä.

Ymmärryksen puute tulee vastaan yhteiskunnassa tänä päivänäkin. Sen osoittaa tänä keväänä eduskunnassa käyty farssi erään kirjallisen kysymyksen ympärillä. Se, että kysymyksen esittäjä oli sosialidemokraattien Merja Mäkisalo-Ropponen ja ainakin nimellinen vastaaja kokoomuslainen opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen, ei tässä ole olennaista. Enemmistön ääliömäisyys koskee meistä jokaista.

Kirjallisessa kysymyksessä nostettiin esiin tapaus Itä-Suomesta, jossa ei ollut toteutunut oikeus opetukseen omalla äidinkielellä. Kyseisten lasten äidinkieli on viittomakieli – mutta he ovat itse kuulevia. Ministerin vastauksessa kuitenkin puhuttiin vammaisten lasten opetuksesta, kehuttiin lainsäädäntöä kuulovammaisten tarvitsemista palveluista ja apuvälineistä, kerrottiin koulujen esteettömyydestä sekä oikeudesta viittomakielen tulkkiin. Tätä oikeutta kuulevilla lapsilla ei ole, eikä tietenkään myös vammaispalveluihin. Oma kieli ja kulttuuri, viittomakieli, yhdistettiin täysin ajattelemattomasti jälleen aistivammaan. Kysyjä joutui lähettämään uuden kirjallisen kysymyksen, jossa toivoi vastausta itse asiaan: kielellisiin oikeuksiin eikä vammaislainsäädäntöön.

Jollekulle saattaa herätä oitis kysymys: onko meillä varaa tai edes aihetta järjestää viittomakielistä opetusta lapsille, jotka voivat kuitenkin seurata ongelmitta suomenkielistä opetusta? Nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä kyseenalaistetaan tavan takaa perusoikeudet, joista voi aiheutua taloudellista haittaa. Moni ajateltu reformi kaatuu nykyään perustuslakivaliokunnassa, jota on alettu arvostella varsin kovasanaisesti. Itse Jorma Ollila paheksui Helsingin Sanomien kolumnissaan perustuslain tulkintoja, jotka ”sivuuttavat talouden tosiasiat”. Tällainen yleistyvä asenne herättää levottomuutta. Mikä tahansa perusoikeus voitaisiin sivuuttaa päiväkohtaisilla talouden perusteluilla, jotka eivät edes koskaan ole mitään tosiasioita.

Voin kertoa omakohtaisesta kokemuksestani kuurojen vanhempien kuulevana lapsena, että perusoikeus omaan äidinkieleen on välttämätön, ja olen jälkikäteen surullinen siitä, että itselläni ei ole ollut niitä mahdollisuuksia joita toivottavasti tämän päivän viittomakielisillä nuorilla on. Kodin ja ympäristön kieli eivät voi olla irrallisia toisistaan. Meitä monia yhdistää se puolikkuuden kokemus, joka syntyy kun eri asioista puhutaan eri kielillä. Minulle viittomakieli on intiimien, arkisten asioiden kotikieli, mutta en kykene ilmaisemaan äidinkielelläni abstrakteja asioita, yhteiskunnallisia tai sanokaamme filosofisia ajatuksia. Siksi en voinut puhua teille viittomakielellä tänään – olen puolikas.

Mielestäni on siis kohtuullista ja oikein, että äiti voi keskustella lastensa kanssa yhteisellä kielellä siitä, mitä kaikkea koulussa on opittu. Se on mahdollista vain, jos myös kodin ulkopuoliset asiat on käsitteellistetty yhteiselle kielelle. Viittomakielisillä on oikeus jakaa yhdessä kaikki maailman ilmiöt ja tunteet, ei vain puolikasta. Vain näin voi toteutua aito itsemääräämisoikeus ja tasaveroinen kansalaisuus, ja vain näin viittomakielinen yhteisö voi ylläpitää ja luoda omaa kulttuuriaan.

Hyvät kuulijat,

Lopuksi haluan esitellä suomalaisen suurnaisen, joka siunauksekseni on vieläpä oma kummitätini, jonka elämäntyötä saimme äskettäin kunnioittaaa 90-vuotisjuhlassa. Kuurojen diakonissa Aune Kulmalan, o.s. Ihalaisen arvokas työ on koottu kirjaksi, jonka nimi on Sokealle silmänä, kuurolle kielenä. Siis ei ”kuurolle korvana”, vaan ”kuurolle kielenä”.

Kummitätini pitkä työ sodanjälkeisessä Suomessa todistaa sen, että kun ryhmä saavuttaa edes perustasoiset sosiaaliset oikeudet, ajan myötä vahvistuu koko yhteiskuntaa valtavasti rikastuttava kielellinen ja kulttuurinen identiteetti – viittomakielisen yhteisön identiteetti.

Vuonna 1979 invalidilakiin saatiin muutos, joka takasi kuuroille tulkin käyttöoikeuden. Aune Ihalainen oli luomassa tulkkien koulutusta ja järjestelmää, joka oli merkittävä edistysaskel tasaveroiseen kansalaisuuteen ja kielellisten oikeuksien tunnustukseen. Vuonna 1995 viittomakielen asema merkittiin perustuslakiin. Ja viime vuonna lunastettiin siis perustuslain lupaus viittomakielilaista.

Uskon, että kummitätini tulee näkemään vielä ajan, jolloin yhteiskunnan rakenteet eivät enää suhtaudu viittomakieleen vammaisuuden, vajavaisuuden tai poikkeavuuden näkökulmasta. Viittomakielinen yhteisö, sen kieli ja kulttuuri ovat eläviä ja elinvoimaisia, mittaamattoman arvokas osa suomalaista elämää.

Rakkaat ystävät – tekin, jotka ette onnettomuudeksenne osaa viittomakieltä, voitte tehdä kaikkenne viittomakielen ja kulttuurin ymmärtämiseksi, kunnioittamiseksi ja vahvistamiseksi. Meidän yhteinen päämäärämme on moniarvoinen, kulttuurisesti rikas ja kielellisesti kukoistava yhteiskunta.

Kiitos.